Hetken kuluttua saapui juna puhkuen ja jyristen asemalle. Sotilaat hyökkäsivät heti junaan nyytteineen saadakseen itselleen paikat, mutta se oli ennestäänkin täynnä. Kuului äänekkäitä huutoja, kirouksia, lasten itkua ja naisten kimakoita ääniä. Mutta suuri osa miehistä jäi laiturille.
Vanha nainen piti pelokkaasti kiinni poikansa käsivarresta; häntä miltei kauhistutti tämä sekamelska. Mutta äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän kuiskasi ääni väristen lapsellisesta toivosta:
— Jospa ei olekaan tilaa…?
Mutta samalla saapui erään upseerin seurassa asemapäällikkö huolestuneen ja tärkeän näköisenä. Hän antoi joitakin käskyjä; junamiehet juoksentelivat edestakaisin, ja hetken kuluttua kiljahti vihellyspilli, veturi irroittui junasta ja lähti sivuraiteilta hakemaan lisävaunuja.
Kaikki olivat jo päässeet junaan. Akkunoita availtiin, näkyi hikisiä kasvoja, ja täpötäysistä vaunuista kuului epämääräinen, tasainen surina kuin mehiläispesästä. Useat olivat kuitenkin tulleet laiturille saadakseen vielä kerran puristaa rakkaittensa käsiä.
Kaidepuun vieressä seisoi nuori mies ja nainen. Kumpikaan ei puhunut sanaakaan, he puristivat vain toistensa kättä, ja heidän koko olemuksestaan kuvastui haikea, sanaton suru ja tuska. Nuorukainen katsoi koko ajan tyttöä, joka vain silloin tällöin nosti tummat, surulliset silmänsä.
Kun kello soi, tyttö hätkähti. Hän läheni nuorukaista, ja hänen suunsa aukeni kuin olisi hän aikonut sanoa jotakin. Mutta mitään hän ei voinut sanoa — hänen neitseellinen povensa alkoi vain kiivaasti kohoilla ja hänen mustat silmänsä tulivat täyteen kyyneleitä.
Ja eräs nuori isä oli niin kummallinen — niinkuin hänellä olisi ollut kova kiire ja hänen olisi pitänyt vielä toimittaa paljon ennen junan lähtöä. Hän otti milloin nuoremman, milloin vanhemman lapsen syliinsä, suuteli heitä ja puhui yhtä mittaa jotakin nopeasti, kiireisesti. Hän hymyili omituisesti ja suuteli taas hellästi pienokaisen hentoa poskea. Kaikesta näkyi, että hän tuolla puhumisellaan koetti tukahduttaa omaa tuskaansa ja rohkaista vaimoaan.
Mutta nuori vaimo tuskin kuulikaan hänen puheitaan. Hänen huulensa vapisivat, kyynelet vierivät alas hänen poskiaan ja hänen katseensa harhaili hätääntyneenä ympäri — niinkuin hän olisi tahtonut paeta jonnekin ja etsinyt ulospääsyä. Toisinaan hän väänteli hiljaa käsiään, ja kaksivuotias poika katsoi pelästyneenä ylös äitinsä kasvoihin ja hänen pieni suunsa vääntyi itkuun. Silloin mies antoi nuoremman lapsen äidille, otti pienokaisen syliinsä, silitteli hänen vaaleita kutrejaan ja puhui hellästi:
— Älä ole milläsikään, pikkuseni… Isä tulee pian sodasta ja tuo sinulle oikein suuren pyssyn ja kypärän. Niin ja sapelinkin.