Mutta kun kello kalahti toisen kerran, vavahti vaimo kuin olisi häntä isketty ruoskalla. Hän tarttui suonenvedonomaisesti miehensä käteen sopertaen tolkuttomasti:
— Mitä, mitä minä nyt teen…? Mihin joudumme…?
Mies tuli hyvin kalpeaksi, hän laski lapsen maahan, ja hänen äänensä vapisi:
— Rauhoitu, rauhoitu! Minä tulen pian takaisin … ja minä kirjoitan heti…
Useimmat olivat vakavan ja synkän näköisiä; toiset taas koettivat nauraa ja puhua äänekkäästi peittääkseen ja karkottaakseen sen itsepäisen, peloittavan ajatuksen, että he viimeisen kerran näkivät rakkaansa. Ja jotkut näyttivät niin kummallisen hajamielisiltä, kuin eivät olisi lainkaan käsittäneet, mihin olivat menossa.
Mutta hiukan erillään laiturin toisessa päässä olivat vanhukset poikineen. Vaimo seisoi harmaana ja kurttuisena nuorukaisen edessä puristaen lujasti ja jäykästi hänen kättään ja katsoi ylös hänen nuoriin, voimakkaihin kasvoihinsa — niinkuin olisi tahtonut tuohon katseeseen ja puristukseen keskittää kaiken hellyytensä, pelkonsa ja rakkautensa. Mies seisoi hiukan sivulla; hänen harmaa partansa tutisi kummallisesti ja hän rykäsi tuon tuostakin, niinkuin olisi koettanut karistaa kurkustaan jonkin ilkeän, sinne tarttuneen palan…
Kun poika hankkiutui lähtemään, alkoivat kyynelet vieriä äidin ryppyisiä poskia myöten ja hänen huulensa vavahtelivat.
— Hyvästi nyt, äiti…
Äiti näytti ikään kuin unohtaneen kaiken sanottavansa. Kuin unessa hän kuuli kellon kalahduksen, näki, että poika hellitti hänestä, puristi hätäisesti isän kättä ja hyppäsi junaan. Vasta silloin irroitti tuska hänen kielensä; hän ojensi vapisevat kätensä liikkeessä olevaa junaa kohden parahtaen:
— Lapseni, lapseni!