Niin sanomaton hätä ja tuska värähti tuossa heikossa, vapisevassa äänessä, kuin olisi lintuemo surkeasti piipittänyt nähdessään viimeisen, untuvapeitteisen poikasensa iskettävän mäsäksi.

Asema on vähitellen tyhjentynyt. Itkevät, lapsiaan taluttavat vaimot, nuoret morsiamet, vanhat äidit ja tutisevat ukot — kaikki heidät on taas kaupunki niellyt uumeniinsa.

Mutta laiturin kuumuudesta hehkuvilla kiviportailla istuvat vielä vanhukset. Helle on vielä kauheampi kuin äsken, mutta he eivät siitä välitä. Vanha mies on avopäin, ja aurinko porottaa esteettömästi hänen harmaaseen päähänsä, mutta hän sitä tuskin huomaakaan — hän tuijottaa vain toivottomasti ja tylsästi eteensä. Hän on ottanut mustan piipunnysän taskustaan, mutta sen sytyttäminen on unohtunut hän pitelee sitä vain ruskeassa, vapisevassa kourassaan.

Vanha vaimo istuu hänen vieressään. Ainoakaan kyynel ei enää vieri hänen poskelleen; kuin tyrmistyneenä hän katsoo sinne mihin juna on kadonnut, vieden hänen viimeisen lapsensa. Siellä ei näy enää muuta kuin punertava savupilvi taivaanrannalla — ja sekin häipyy vähitellen näkymättömäksi…

Mutta vanha äiti yhä vain istuu ja katsoo. Kaukaiset muistot nousevat hänen sielunsa silmien eteen kuin suloiset, kauan kadoksissa olleet kuvat. Hän muistaa poikansa pienenä, lihavana palleroisena … ja entäs, kun hän otti ensimmäiset horjuvat askelensa? Hän muistaa niin elävästi, miten hän imetti ja kylvetti rakkainta lastaan — kuinka loistivatkaan hänen tummat silmänsä ihastuksesta, kun hän sai mielin määrin polskia vedessä!

Hän herää aivan kuin unesta, ja jonkinlainen kylmä puistatus viiltää hänen ruumistaan ja tuska puristaa hänen sydämensä kokoon. Hän tuntee eräänlaisella äidinvaistolla, ettei hänen lapsensa enää palaa, ja hänen tuskansa on aivan yhtä suuri, kuin hän näkisi poikansa kylmänä. Hänen päässään alkaa oudosti surista ja kohista, hän on aivan näkevinään, miten poikaparka makaa silmät ummistuneina ja hänen rinnastaan pulppuaa punainen veri.

Taas hän parahtaa kuin haavoitettu metsänotus:

— Lapseni…

Vanha mies hätkähtää. Hän aivan kuin herää ja sanoo itsekseen hiljaa ja käheästi:

— Sinne hän meni…