He marssivat rivissä rinnakkain ja olivat niin yhdennäköiset, että paikalla tunsi heidät veljeksiksi: kummallakin hiukan karkeat, voimakkaat kasvonpiirteet, samat siniset silmät ja vaalea, pehmeä tukka. Eron huomasi vain siinä, että nuorempi oli pitempi ja hartevampi ja terveenpunakka, kun taas vanhemman kasvot olivat kalpeat ja niissä oli vielä aivan kuin kärsittyjen tuskien jälkiä.
Oikeastaan olisi heidän väliinsä kuulunut pari miestä, mutta he olivat omin luvin asettuneet rinnakkain, ja kun kapteeni oli ystävällinen mies, hän ei ollut sitä huomaavinaan.
Jo silloin kun tuli äkkinäinen käsky lähteä sotanäyttämölle ja täytyi jättää vanha, sairas äiti kotiin, he olivat kumpikin itsekseen päättäneet suojella toisiaan kaikissa vaaroissa. Sillä vaikkeivät he koskaan siitä puhuneet, he rakastivat sydämellisesti toisiaan. Tosin pienenä toisinaan oli tullut riitaakin, kun vanhempi tahtoi pitää ylivallan, niinkuin kaikki vanhemmat veljet maailman alusta alkaen ovat tehneet! Mutta auta armias, jos joku rohkeni tehdä pahaa pikku veljelle! Vanhempi olisi sellaisissa tapauksissa mennyt nuoremman puolesta vaikka suoraan kuolemaan.
Ainoa onni olikin, että he saivat olla rinnakkain. He puhuivat usein kodista ja äidistä — ja voivat monella tavalla auttaa toisiaan. Milloin vanhempi oli kovin uupunut pitkistä marsseista, kantoi nuorempi osan hänen kantamuksestaan; toinen taas luovutti osan ruoastaan, sillä pieni annos ei mitenkään tahtonut riittää nuoremman perin pohjin terveelle, rotevalle ruumiille; jos toinen vilustui, antoi toinen osan alusvaatteistaan. Ja kun vanhempi ensimmäisessä taistelussa haavoittui jalkaan jääden tiedottomana taistelutanterelle, juoksi nuorempi ankarasta luotisateesta huolimatta takaisin ja kantoi hänet sidontapaikalle. Tämän haavan johdosta vanhempi vieläkin hiukan ontui.
Annettiin pysähtymismerkki ja käskettiin syödä viimeinen mukanaoleva muona-annos. Sen jälkeen piti alkaa hyökkäys…
Oli raskas, sumuinen ilma. Maa oli pehmeä ja lokainen; miesten jalkineet olivat märät ja painavat anturoihin tarttuneesta savesta — ja he olivat väsyneitä, äänettömiä ja alakuloisia.
Veljekset istuivat lokaisessa maassa hiukan erillään muista ja söivät äänettöminä.
Vanhempi katsoi puolittain salaa, miten innokkaasti nuoremman voimakkaat leuat jauhoivat; hänen leipäpalansa pieneni arveluttavan nopeasti — ja toisessa kädessä hän piteli rasiaa, jossa oli hiukan säilöttyä lihaa, mutta siitä hän otti silloin tällöin vain pienen murusen.
Vanhempi leikkasi leipäpalansa kahtia ja ojensi toisen puolen veljelleen sanoen:
— Ota sinä tämä.