— En minä ota … syö nyt vain itse, esteli nuorempi.
— Älä nyt siinä… kyllä minä näen, että sinun on kova nälkä, eikä minulle maistu ollenkaan…
Nuorempi hymyili hiukan, aivan kuin olisi sanonut: kyllä minä sinut tunnen, veli! Ja hänen silmänsä sädehtivät kiitollisuudesta, kun hän katsahti veljeensä ja sanoi:
— Mutta sinun täytyy sitten ottaa tämä liha.
— Enhän min … mitä sitten itse syöt…
— Sinun täytyy ottaa! Kun et ole vielä oikein tervekään… Hän otti sormiensa väliin pienen lihamurenen, ojensi loput veljelleen ja lisäsi reippaasti:
— Enkä minä mokomista hippeistä välitäkään — mutta leipä se poikaa on!
Vanhempi kyllä tiesi miten paljon toinen piti lihasäilykkeestä — ja he hymähtivät kumpikin. Ja heidän hymynsä oli niin valoisaa ja kaunista — niinkuin ei olisikaan mitään sotaa, eivätkä he odottaisikaan hyökkäyskäskyä, joka vie sadat, tuhannet ihmiset kuolemaan…
Vanhempi otti säilykepurkin vastaan ja nuoremman valkeat hampaat iskivät peloittavalla voimalla uuden leipäpalan kimppuun. Vanhempi katsoi ihaillen veljensä voimakasta vartaloa ja pahoitteli mielessään sitä, kun tämä miltei yhtenään sai kokea nälkää. Kun hän oli syönyt säilykkeen jäännökset, hänellä oli vieläkin jäljellä pieni leivänpala.
— Ota tämä vielä … en viitsi näin pientä laukkuunkaan panna, hän sanoi ja ojensi sen veljelleen.