— Niin, niin, päätteli vanhempi.
Hän rykäisi kummallisesti pari kertaa, niinkuin hänen kurkussaan olisi ollut jotakin, ja hänen äänensä oli matala ja hiljainen, kun hän lisäsi:
— Mitäs siinä eilisessä kirjeessä oikein olikaan…? Jos lukisit sen, koska tässä on aikaa.
Nuorempi kyllä tiesi, että toinen muisti tuon lyhyen kirjeen, mutta äidin kirjeiden lukeminen oli heille ikään kuin pieni juhlahetki. He voivat miltei nähdä, miten hän yksin vanhana ja ryppyisenä istuu kotimökissä… Tupa tulee hämäräksi, mutta hän ajattelee vain heitä — ja vihdoin, kun on aivan pimeä, hän havahtuu kuin unesta, sytyttää vanhan lampun, asettaa silmälasit nenälleen ja alkaa vapisevin käsin kirjoittaa…
Hän kaivoi poveltaan kirjeen ja alkoi hiljaa, liikutuksen vallassa lukea:
"Rakkaat lapset!
En ole saanut teiltä pitkään aikaan kirjettä ja minulla on niin levoton olo ja ikävä… Päivät ovat muuttuneet niin kovin pitkiksi ja yötkin… No ei se mitään, kun te, rakkaat poikani, vain pian tulisitte takaisin… Se reumatismi on minua taas viime aikoina vaivannut, mutta ei se mitään, kun te vain olisitte terveitä… Minä lähetän teille kummallekin uudet villasukat… Koettakaa nyt välttää vaaraa … kai se on Jumalankin tahto … sillä mihin minä sitten menisin jos te, pienet poika parkani kuolisitte…"
— Riveihin! kuului samassa hillitty, mutta kuuluva huuto, ja mies pani kirjeen uudelleen poveensa.
Hetken kuluttua lähti koko rykmentti marssimaan sumussa häämöttävää metsää kohden.
He olivat marssineet yhtä mittaa kaksi tuntia, kun äkkiä kuulivat lentokoneen surinaa yläpuoleltaan. Se oli vihollisen lentokone — sen he ehtivät nähdä ja kaikki ymmärsivät, että jos se pääsee pakenemaan, viemään sanan tykistölle, he joutuvat suureen vaaraan.