Ennenkuin ehdittiin edes komentaa, olivat kaikki kiväärit kohonneet ylöspäin, ja kun ampumiskäsky kuului, ne räiskähtivät kuin itsestään; ne rätisivät hetken hurjan nopeasti ja hermostuneesti — turhaan! Lentokone oli liian korkealla ja meni niin kovaa vauhtia, etteivät he saaneet sitä vahingoitetuksi. Suuren petolinnun lailla, joka pakenee saalis kynsissään, se lensi hurjasti eteenpäin ja katosi sumuun…
— Mitenkähän nyt käynee…?
Eräs laiha, väsyneen näköinen mies lausui sen miltei kuiskaten, mutta kaikkien mielissä kyti tuo sama kysymys.
Kun he olivat noin kymmenen minuuttia levottomina marssineet eteenpäin, kuului äkkiä kranaatin ulvonta, se räjähti heidän takanaan — ja vasta sen jälkeen kuului kumea tykinlaukaus paljon lähempää kuin ennen; lentokone oli tehnyt tehtävänsä…
Pian alkoi ammuksia lennellä yhä tiheämpään, jokin srapnelli räjähti heidän yläpuolellaan … ja heti sen jälkeen äärettömän suuri ammus aivan rivien edessä; sen ilmanpaine ja sirut tappoivat heti viisi miestä ja kymmenkunta haavoittui…
— Nyt ne alkavat niillä kirotuilla mörssäreillään…
Voimaton viha ja kauhu kuvastui tuossa huudahduksessa — ja se tarttui kaikkiin. He tunsivat itsensä niin kovin avuttomiksi, kun ei edes tiennyt, missä vihollinen oli.
Ammuksia alkoi sataa yhä nopeammin. Ne räjähtivät milloin edessä, milloin takana, milloin taas miesjoukossa. Kokonaiset pilvet lokaa räiskähti ilmaan ja maahan tuli syviä kuoppia, jotka alkoivat heti täyttyä likaisella vedellä.
Jossakin sivulla räjähti taas kranaatti ihmisjoukossa: kuului vihlovia tuskanhuutoja, sekasortoista hälinää ja eräs haavoittunut hevonen kiiti kuin hullu pienen matkaa ja syöksyi sitten nurinniskoin maahan.
— Eivätkö meikäläiset jo ala ampua…? kuului taas vapiseva, miltei vaikeroiva ääni.