— Ehkä ne pyrkivät parempaan paikkaan, puhui toinen lohduttaen. Mutta sama levottomuus ja pelko kuvastui hänenkin äänessään.

Silloin kuului komentosana, ja paikalla he hätääntyneinä lähtivät juoksemaan eteenpäin. Mutta pian he alkoivat raskaasti huohottaa; heidän silmissään hämärsi, ohimoissa jyskytti kuin vasaralla nakuttaen ja heidän hikisillä, kalpeilla kasvoillaan oli kauhun ilme…

Taas leimahti sokaiseva, keltaisenpunainen liekki, maa vavahti kauheasta räjähdyksestä, loka ja kranaatinsirpaleet singahtivat kaikkialle — ja se komppania, jossa veljekset olivat, peittyi miltei kokonaan sakeaan, tukahduttavaan savupilveen…

— Aleksander!

Tuo vihlova huuto sattui vanhempaan veljeen vielä ankarammin kuin kranaatin räjähdys. Hän oli vaistomaisesti syöksähtänyt eteenpäin, kun kranaatti ulvahti, kaatui suulleen maahan ja selvisi siten vain mustelmilla…

Huudon kuullessaan hän nousi puoliksi pyörtyneenä ja syöksyi umpimähkään äänen suuntaan. Hän oli tukehtumaisillaan savuun, hän kompastui elottomiin jäseniin ja tunnusteli murskatuita, vielä värähteleviä kasvoja — turhaan. Hän huuteli veljeään, mutta kukaan ei vastannut. Lopulta hän kauempana näki jotakin häämöttävän savun seassa, hän syöksyi sinne — ja koettelemalla hän tunsi veljensä kasvot ja pehmeän tukan…

Tämä makasi selällään maassa, hänen toinen kätensä oli palanut ja savustunut aivan sysimustaksi ja toinen jalka muistutti jotain veristä massaa… Hänen kasvonsa olivat kuolemankalpeat, silmät sulkeutuneet — ja käheästi ähkyen hän aukoi yhtä mittaa suutaan kuin maalle vedetty kala…

Kaikki tuntui pyörivän vanhemman veljen silmissä; hän vaipui maahan veljensä viereen — mutta äkkiä hän hätkähtäen hypähti ylös: hänen kätensä oli sattunut johonkin lämpimään, höyryävään… Kranaatinsirpale oli repinyt auki veljen vatsan…

Hän oli aina vaarankin hetkellä ollut toiminnan mies, mutta tämä oli liikaa — hän oli kuin tolkuton… Kuin unessa hän kuuli, että oma tykistö oli ruvennut kiivaasti ampumaan, mutta hän ei kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Ja jos häntä olisi käsketty seuraamaan komppaniaansa, tai koeteltu pakottaa lähtemään — niin elävänä hän ei olisi paikaltaan poistunut…

Haavoittuneen leuka alkoi kovasti vavista, hän aukaisi silmänsä ja näytti tahtovan sanoa jotakin, mutta kieli oli suussa niin kankeana, ettei hän voinut lausua sanaakaan. Hänen kasvonsa vääristyivät, hän puri kirskahtaen hampaansa yhteen ja samalla alkoi hänen suustaan pursuta verta: hän oli tuskissaan purrut rikki kielensä… Ja yhä kiristellen hampaitaan hän tuijotti veljeensä. Hän ponnisteli sanoakseen jotakin, mutta ei voinut… Pitkän ajan kuluttua hän vihdoin käheästi korisi: