— Ammu minut…
Vanhempi säpsähti. Hän oli rakastanut veljeään enemmän kuin ketään; tuo rakkaus oli syntynyt jo lapsena yhteisissä kärsimyksissä ja lujittunut yhä elämän ankarassa taistelussa. Ja hänenkö pitäisi nyt ampua veljensä… Hän lyyhistyi kokoon purskahtaen rajuun itkuun ja painoi huulensa veljen verisiä huulia vasten, sopertaen katkonaisesti:
— Veljeni … veljeni … veljeni…
Eheällä kädellään tarttui onneton hänen käteensä ja puristi sitä uskomattomalla voimalla. Ja hän tunsi, että veli tuolla kuolemantuskasta vapisevalla puristuksella tahtoi lohduttaa häntä. Kuolevan hampaat aukenivat kiristyksestään, leuka alkoi taas suonenvedonomaisesti vavahdella ja vihdoin hän kuiskasi korisevalla äänellä:
— Tervehdä … äitiä…
Sitten hän menetti tajuntansa.
Vanhempi veli istui kauan kranaattien myllertämässä savessa ja tuijotti noita sinisenkalpeita, vavahtelevia kasvoja. Hänen ympärillään kuului joitakin valituksia, tykkien jyske oli kiihtynyt äärimmilleen, konekiväärit särisivät raivoisasti, sumuinen ilma aivan värisi tuosta huumaavasta pauhusta mutta hän vain istui ja piteli tuota tuskasta tempoilevaa kättä ja hänestä tuntui pitkät ajat siltä, että kaikki oli vain hirmuista unta…
Silloin hän muisti taas veljensä pyynnön ja värähti — niinkuin jokin kylmä, hirveä koura olisi äkkiä taittunut hänen sydämeensä. Ei — hän ei voi sitä tehdä…
Mutta vielä kauheampi oli katsella veliraukan tuskia, hänen hiiltynyttä kättään ja sinertäviä, vääntyneitä kasvojaan, joilla vielä äsken säteili nuoruus, terveys ja voima. Hänen sormensakin sinisine kynsineen näyttivät kuolleen sormilta, ja kuitenkin hän alkoi hourailla.
— Auta! hän parkaisi tuskin ymmärrettävästi. Tuo musta koira syö minut. Se on jo syönyt jalkani…