— Sielläkö sinä nyt olet, veli parka, kuiskasi vanhempi aivan ääneen.
Hänen mieleensä muistui niin elävästi tuo tapaus heidän lapsuudestaan. Kun isä oli kuollut, heidän täytyi lähteä kerjuulle, ja erään talon pihalla hyökkäsi suuri, kiukkuinen koira heidän kimppuunsa ja puri pienempää sääreen. Sydäntäsärkevästi huutaen hän löi koiraa kepillä, mutta se olisi repinyt hänetkin, ellei ihmisiä olisi tullut apuun.
Miten he itkivätkään silloin — hän oli aivan suunniltaan, kun veri pursui pikku veikon säärestä … läpi valkean sukan — jotka äiti oli saanut lahjaksi…
— Oh… nyt se repii minut! ähkyi taas onneton; hän alkoi korista ja tempoa entistä kamalammalla tavalla…
Mielettömänä hypähti vanhempi veli ylös ja juoksi umpimähkään pois, päästäkseen näkemästä ja kuulemasta.
Mutta kun hän näki vettä eräässä kuopassa, juolahti hänen mieleensä uusi ajatus: hän kostutti nenäliinansa ja toi sen veljen otsalle.
Vähitellen tämä alkoi taas näyttää elonmerkkejä; aukaisi lopulta silmänsä ja sopersi kankeasti:
— Mikset auta…?
Kauhea taistelu kuvastui vanhemman kasvoilla. Hän oli aivan harmaankalpea ja väänteli käsiään. Mutta veljen tuntemattomassa äänessä, tuossa sietämättömän terävässä, verestävässä katseessa kuvastui niin sanomaton tuska, rukous ja moite, ettei hän voinut sitä kestää; hän ymmärsi, että hänen täytyi… Hän tarttui veljen eheään käteen ja änkytti aivan kuin puolustautuen:
— Minä teen sen…