Hirveä tuska vääristi hänen kasvonsa ja tarttui hänen sydämeensä kuin verenhimoinen peto uhriinsa — hän ei ollut muistanut kaikkea…
Hän tuijotti kauan lokaiseen hautaan, jonka pohjaan oli jo kokoontunut vettä… Kerran hän tarttui päähänsäkin ja mutisi hiljaa ja käheästi:
— Niin — mitä kirjoitan äidille…?
Hämärä muuttui läpitunkemattomaksi pimeydeksi. Tuuli alkoi kohista läheisessä metsikössä hiljaa ja salaperäisesti kuin joidenkin jättiläisolentojen hillitty hengitys… Ja muutamat raskaat pilvenlonkareet liitelivät aivan matalalla mustina ja äänettöminä kuin äärettömän suuret yölepakot…
Mutta hän vain istuu ja tuijottaa veljensä ruumista, jonka hahmon vielä vaivoin erottaa mustan haudan pohjalta… Hänen päänsä on painunut voimattomasti rintaa vasten ja kädessään hän pitelee verentahraamaa paperilappua, jossa on suuria koukeroisia kirjaimia… Hän huokaa raskaasti ja hänen huulensa kuiskaavat hiljaa:
— Äiti parka…
UNOHDETTU
Kello oli kaksi yöllä, kun hän toisten mukana äänettömästi ratsasti leiristä tiedusteluretkelle. Vaikka oltiin elokuussa, oli yö sangen kolea ja pimeä; vain hiukan saattoi huomata alkavan päivän sarastusta. Alhaalla taivaanrannalla näkyi punertava tulipalon kajastus ja sieltäpäin kuului tykkien matala, kumea jymy — niinkuin kaukainen ukkonen.
Hänen ruumiinsa oli yhtämittaisesta ratsastuksesta niin kipeä kuin olisi häntä ruoskittu. Moneen yöhön eivät he nytkään olleet saaneet nukkua — aina vain tiedusteluretkiä. Kaikki näyttivät alakuloisilta, synkiltä ja kalpeilta — ja useat värisivät vilusta.
Kaiken lisäksi tuli heidän niskaansa hetken kuluttua sadekuuro, ja kun he olivat väsyneitä ja unisia, tuntui sekin aivan jääkylmältä. Onneksi se meni pian ohi ja hämäräkin alkoi vähitellen muuttua valoisammaksi.