He ratsastivat kaksittain erästä metsätietä myöten. Tuuli humisi puissa niin surullisesti, lennättäen heidän päälleen kylmiä pisaroita…
Äkkiä tuntui hänen rinnassaan jälleen tuo kalvava, tuskallinen tunne — niinkuin jokin tuntematon kipu; hän muisti taas, miten oli täytynyt jättää vaimo ja pienokaiset aivan rahattomina, turvattomina, kun sota syttyi. Ja miten he nyt…? Ajatellessaan, ettei heillä ollut ruokaa, tuntui, kuin häntä olisi kuristettu kurkusta. Hän oli aivan näkevinään, miten pienokaiset nukkuvat vuoteellaan kalpeina ja laihtuneina ja pöydän ääressä istuu himmeän lampun valossa hänen nuori vaimonsa itkien…
He tulivat parhaillaan eräälle aukiolle, kun edessä välähti kokonainen rivi punertavankeltaisia liekkejä — ja luodit lensivät vinkuen heidän korvissaan. Hän näki, miten eräs toveri levitti molemmat kätensä ja putosi taaksepäin maahan… He sieppasivat äkkiä kiväärit selästään aikoen ruveta ampumaan.
Mutta silloin hänestä tuntui, että jokin pisti hänen vatsaansa, hänen silmissään säkenöi omituisesti ja hänellä oli sellainen tunne, että pitäisi laskeutua alas ratsulta. Toverit ampuivat rivakasti, hän ihmetteli miksei hän itse ampunut — ja silloin hän käsitti hämärästi, että oli haavoittunut. Hevonen hypähteli, hän alkoi pudota, mutta tottuneen ratsastajan vaistolla hän ymmärsi vielä irroittaa jalkansa jalustimesta. Hän oli huomaavinaan, että toverit lähtivät täyttä laukkaa, tulia välähteli; viimeinen aistimus oli se, että hän putoaa — mutta alastuloa hän ei enää tuntenut…
Ensimmäinen tunne oli äärettömän väsymyksen ja tylsyyden tunne — ja hänen korvissaan oli tavaton jyrinä, kolina ja suhina. Hän ei muistanut mitään eikä kyennyt ajattelemaan ja hänen sisällään poltti niinkuin siellä olisi kytenyt pienoinen tuli, joka tunkeutui hiljalleen ulos kurkusta. Aurinko paahtoi häntä suoraan kasvoihin, hänestä tuntui hämärästi, että hän on jossakin taistelukentällä ja hänen halkeilleet huulensa kuiskasivat hiljaa, käheästi:
— Vettä.
Hän makasi kauan tuon raukeuden vallassa voimatta aukaista silmiään. Mutta tuska vatsassa yhä yltyi, ja hän alkoi tahtomattaan hiljaa vaikeroida. Ja hänen oma äänensä, tuo heikko, surkea valitus ikäänkuin herätti hänet vähitellen. Hän alkoi muistaa metsäaukean, putoavan toverinsa — ja itsensä…
Kylmä kauhu vavahdutti häntä, herätti hänet aivan täyteen tajuntaan; hän huomasi haavoittuneensa vatsaan. Ja hän ymmärsi, ellei ollut enää toivoa…
Hänen selkänsä oli aivan puutunut, ja kun hän koetti kääntää itseään, repäisi sisältä niin sietämättömästi, että hän oli menettämäisillään tajuntansa. Hän makasi pitkän aikaa liikkumattomana, ja hänen kasvonsa olivat muuttuneet kuolonkalpeiksi. Vihdoin hän taas sopersi hiljaa:
— Vettä.