Hän kuiskasi monta kertaa tuon yksinäisen sanan, mutta kun ei kukaan vastannut, heräsi hänen sameissa aivoissaan kummallinen epäluulo. Vaikka hän äsken hämärästi muisti kaatuneensa metsässä, luuli hän kuitenkin makaavansa keskellä taistelun melskettä. Vasta nyt hän huomasi, että tuo humina ja jyrinä kuului hänen päästään. Tosin hän kuuli myös tykkien jyrinää, mutta se oli etäämpänä.
Vaivalloisesti hän aukaisi silmänsä ja huomasi olevansa samassa paikassa, minne yöllä oli pudonnut. Tykkien jyskeestä hän totesi taistelun siirtyneen jo kauas — ja hän oli jäänyt tänne yksin … hänet oli unohdettu.
Unohdettu…
Vähitellen hän käsitti täydellisesti asemansa ja hänet valtasi sanoin kuvaamaton hätä ja kauhu. Ja hänen polttavasta kurkustaan tunkeutui hänen tahtomattaan käheä, epätoivoinen huuto:
— Auttakaa!
Mutta silloin tuntui aivan kuin hänen vatsaansa olisi työnnetty tulinen veitsi. Vielä hän kuuli jonkin korahduksen kurkustaan, mutta sitten muuttui kaikki pimeäksi…
Hän on olevinaan kotipuolessa heinäniityllä. Heinäväki syyttää häntä jostakin kauheasta rikoksesta, hänet on sidottu lujasti maahan raskailla rautakahleilla, jotka syöpyvät syvälle lihaan. Ja hänen nuori vaimonsa pitää hänen huulillaan vaahtoavaa kaljatuoppia — mutta ei vain anna juoda… Helle on tukahduttava, hän on nääntymäisillään janoon, hän rukoilee, ettei hänen vaimonsa antaisi hänen kuolla. Mutta tämä vain nauraa — heleästi ja pilkallisesti…
Silloin saapui niitylle kivääri kädessä kenraali S. Ah niin — hän muisti karanneensa sodasta… Kenraali tuijotti häneen kauan ja ankarasti, koetteli sitten sormellaan pistimen kärkeä, ja kun huomasi sen täysin teräväksi, painoi sen hänen vatsaansa. Hän tunsi miten se tuli selästä ulos ja tunkeutui maahan — ja hän jäi niin naulittuna makaamaan niitylle. Aurinko paahtoi entistä armottomammin, hän rukoili taas vaimoaan, mutta tämä vain nauroi… Tuo nauru koski häneen niin hirveästi, että hän alkoi katkerasti itkeä…
Yöllä kun ilma kylmeni, hän tuli taas vähitellen tajuihinsa. Hän värisi ankarasti vilusta ja kun hän vaivalloisesti hiukan kohotti päätään ja näki pimeän, liikkumattoman metsän, hän alkoi taas muistaa… Hänen tuskansa tuntuivat hiukan vaimenneen, ruumis oli niin kummallisen tunnoton ja puutunut, mutta jano vaivasi yhtä polttavana kuin päivälläkin.
Niinkuin valkea harso verhosi jääkylmä sumu maan ja se oli kostuttanut hänen vaatteensa märiksi. Sen lävitse pilkottivat iloisesti tähdet ja hiljaisuus oli niin syvä, että siinä olisi kuullut lehden putoamisen. Äänettömyys vaikutti häneen musertavasti: täältä ei kukaan häntä löytäisi elävänä… Yksinäisyyden ja avuttomuuden tunne valtasi hänet siinä määrin, että hän puhkesi voimattomiin nyyhkytyksiin.