Mutta se saattoi hänen vatsansa liikkumaan ja herätti uinuneet kivut entistä hirveämpinä…
Oi sitä loppumattoman pitkää yötä… Koko iltapuolen hän värisi vilusta ja hänen hampaansa kalisivat. Toisinaan taas tuntui hänen ruumiinsa olevan kuin tulessa ja hän vääntelehti kuin kidutettu mato… Sellaisina hetkinä hän menetti tajuntansa — mutta virkosi jälleen kylmyyden ja kosteuden vaikutuksesta surkeuteensa. Ja sellaista jatkui koko yön…
Hän olisi luultavasti itse eronnut elämästään, jos olisi voinut. Mutta kivääri oli pudonnut häneltä, ennen kuin hän itse suistui satulasta — ja hän oli liian heikko ja tarmoton saadakseen miekan tupestaan. Hän vain kärsi kaikki helvetin tuskat…
Hänellä ei ollut enää mitään käsitystä ajasta, mutta kun hän seuraavan kerran tuli tajuihinsa, oli taaskin tukahduttava helle. Tämä tajuntaan palaaminen tapahtui vieläkin hitaammin kuin ennen. Kenties tuntikausia hän oli tajunnan ja tajuttomuuden rajamailla; hän käyskenteli lapsuutensa kodissa ja omassa asunnossaan, mutta aina oli jokin kauhea, joka esti häntä tapaamasta omaisiansa ja joka uhkasi häntä — aina jokin sietämätön tuska.
Lopulta hän kuitenkin heräsi siihen, että hänen rintansa korisi raskaasti ja äänekkäästi ja kurkkua poltti kuin tulessa. Hänet valtasi hurja epätoivo. Kuinka kauan täytyy hänen kärsiä, ennen kuin kuolema tulee? Ajatellessaan, että hänen pitäisi kitua vielä ehkä useita päiviä, hän päätti millä hinnalla tahansa etsiä kiväärinsä.
Hän ponnisti kaikki voimansa ja kääntyi toisen kyynärpäänsä varaan. Ainoa minkä hän näki, oli toveri, joka makasi suullaan parinkymmenen metrin päässä. Mutta samassa alkoi hänen silmissään leiskua punaisia tulia, korvissa räiskyä aivan kuin valtavan metsäpalon rätinä — ja hän retkahti hervottomasti selälleen.
Hän oli näkevinään kaukana taivaanrannalla pienen mustan pilvenhattaran. Se suureni suurenemistaan ja läheni peloittavaa vauhtia. Ah, se ei olekaan pilvi, vaan suuri vuori, joka kiitää ilmassa. Nyt kuuluu jo mahtava kohina; se lähenee, lähenee ja uhkaa murskata hänet alleen — se miltei koskettaa hänen rintaansa… Ja hänet on sidottu niin lujasti, ettei voi jäsentäkään liikuttaa…
Sitten hän on makaavinaan vuoteessaan. Äkkiä jokin näkymätön voima nostaa sen ylös taivaalle ja kun se on pilvien tasalla, se alkaa hitaasti kallistua… Hän on kauhusta aivan jäykkänä ja tarttuu suonenvedonomaisesti vuoteen laitoihin, mutta se kallistuu yhä — eikä maatakaan enää näy alapuolella… Hiki pursuu hänen otsaltaan, hän alkaa rukoilla, mutta näkymätön käsi vääntää yhä — ja lopulta vuode on aivan alassuin… Hän pitelee itseään siinä kauan henkeään pidättäen, mutta lopulta hänen voimansa loppuvat — ja hän syöksyy kiljahtaen syvyyteen…
Kun hän vihdoin huomasi edelleenkin olevansa maassa, tuntui hänen ruumiinsa aivan jäykältä. Oli taas yö, metsä oli pimeä ja hiljainen — ja puut seisoivat hänen ympärillään mustina ja äänettöminä kuin mahtavien jättiläisten hahmot.
Mitä…? Kuuliko hän jotakin? Vai korvissako vain ryskyi? Hän käänsi vaivoin päätään ja hänen himmeät silmänsä olivat näkevinään joitakin tummia olentoja toverinsa luona. Mieletön ilo valtasi hänet: siellä on ihmisiä ja ne tulevat pelastamaan…