Mutta samassa kuului jotakin rousketta … ja vielä jotakin, joka silmänräpäyksessä pyyhkäisi kaiken toivon ja ilon — ja täytti hänen sielunsa sanoinkuvaamattomalla kauhulla.

Hän ei tiennyt mitä siellä oli, hänen jähmettyneet aivonsa eivät voineet ratkaista äänten merkitystä. Hänen kauhunsa oli aivan vaistomaista, epämääräistä — hän tuijotti vain pimeyteen suurin, mielettömin silmin ja odotti — odotti jotakin selvyyttä, ratkaisua…

Vihdoin hän huomasi, että muudan pitkä, matala varjo hiipi äänettömästi häntä kohden… Sitten hän näki kaksi hiilenä hehkuvaa silmää — ja niiden takana useampia.

Susia…

Etummainen tuli aivan lähelle, hän oli näkevinään sen pitkän, punaisen kielen ja hän tunsi sen kuuman henkäyksen… Hän huitaisi kädellään, ja se hypähti takaisin vihaisesti murahtaen.

Epätoivoisesti ponnistaen hän sai vihdoin miekkansa tupestaan, mutta hänen kätensä olivat niin heikot ja kankeat, että ne tuskin liikkuivat. Hän käsitti, että nyt oli hänen hetkensä tullut ja hänen ajatuksensa lensivät nopeasti kotiin vaimon ja pienokaisten luokse… Miten, miten he nyt tulevat toimeen? Eivätkä he koskaan saa tietää, miten hän on kuollut… Eikä hän enää koskaan, ei milloinkaan saa nähdä pientä poikaansa … jolla on niin kauniit, vaaleat hiukset…

Susi läheni muristen ja iski hampaansa hänen nilkkaansa, alkaen raahata häntä. Mutta kauhu ja epätoivo antoivat hänelle voimaa: hän nosti miekkansa ja iski sutta selkään. Susi hypähti ulvahtaen taaksepäin ja alkoi nuolla haavaansa.

Toverin ruumiin äärestä kuului vieläkin murinaa ja rousketta, joka sai hänen hiuksensa nousemaan pystyyn. Mutta pedot tulivat sieltä vähitellen juosta lönkyttäen ja asettuivat piiriin hänen ympärilleen. Ne olivat suuria, laiskoja, lihavia. Sen tähden ne eivät heti karanneetkaan hänen kimppuunsa; ne katselivat vain häntä hehkuvin, ahnain silmin — ja muutamat nuoleskelivat jo huuliaan…

Ajatukset kiitävät kuumeisesti hänen sekavissa aivoissaan. Hän on lausuvinaan jäähyväisensä vaimolleen ja pienokaisille … hän pyytää, etteivät he unohtaisi…

Susien johtaja nuolee yhä haavaansa raivoisasti muristen… Sitten se lähenee, kaikki sudet pienentävät piiriä. Tähtien heikossa, kelmeässä valossa kuoleva näkee epäselvästi, miten lauman johtajan silmät kiiluvat saatanallisesta raivosta ja verenhimosta, sen kuono vetäytyy kamaliin ryppyihin paljastaen suuret, valkeat hampaat… Onnettoman miehen miekka nousee, mutta vaipuu samassa alas — ei ole enää voimia…