Kauhu oli kokonaan lamauttanut onnettomat miehet. He tuijottivat jäykästi ja avuttomasti perämieheen, niinkuin heidän kohtalonsa olisi ollut hänen vallassaan. Heidän kasvonsa muuttuivat yhä kalpeammiksi ja he hengittivät yhä raskaammin niinkuin he nyt jo olisivat alkaneet tukehtua. Ja vaikka perämiehen ääni oli niin käheä ja hiljainen, että se muistutti sairaan kuiskausta, tuntui se heistä tuossa kuolonhiljaisuudessa tuomiopasuunan ääneltä:
— Kuusisataa metriä…
Silloin eräs nuori matruusi tarttui äkkiä päähänsä ja kirkaisi kimeällä, vapisevalla äänellä:
— Sinä valehtelet! Valehtelet!
Ja hän juoksi mittarin ääreen, aivan kuin olisi tahtonut iskeä kuoliaaksi miehen, joka oli ilmoittanut tuon peloittavan syvyyden. Useat alkoivat liikehtiä hätääntyneinä kuin ahtaaseen häkkiin suljetut villieläimet tulipalon lähestyessä.
— Mittari ei enää näytä…
Heistä alkoi tuntua yhä kauheammalta, kun ei edes tiedä, miten syvällä on. Sillä sen he kaikki tiesivät, että yhä mentiin alaspäin.
Kului muutamia hetkiä, jotka tuntuivat iankaikkisuudelta. Vesi alkoi tipahdella yhä nopeammin terässeinistä, niinkuin veden suunnaton paino olisi pusertanut hien tuosta kovasta metallista. Ja tuntui ikään kuin outo kylmyys olisi alkanut vallata heidät; sähkövalokin näytti himmeämmältä ja hiljaisuus oli niin peloittava, ettei kukaan rohjennut lausua sanaakaan.
Silloin kuului omituista natinaa: teräslevyt olivat murtumaisillaan veden paineesta. Vavisten he odottivat, milloin "U. 10" rusahtaa kokoon — ja kaikki murskaantuu silmänräpäyksessä. He toivoivat hartaasti, että vihdoinkin tultaisi pohjaan, ja sadat kysymykset risteilivät heidän aivoissaan. Mutta sanoja heillä ei enää tuntunut olevan.
Siitä asti kun koneet seisautettiin, oli "U. 10" vajonnut alaspäin hiukan perä edellä. Mutta äkkiä he tunsivat, miten se pehmeästi heilahti vaakasuoraan asentoon. He olivat tulleet pohjaan.