Mutta samassa alkoi peräpuoli taas hiljalleen painua alaspäin — ja sitten he kuulivat kummallista kahinaa. Niinkuin salaperäiset raajat olisivat kähmineet veneen ulkoseiniä sisäänpääsyä etsien. Ja "U. 10" heilahteli silloin tällöin, niinkuin jokin ihmisjärjelle käsittämätön olento olisi sitä mahtavalla kämmenellään käännellyt.
He kuuntelivat henkeään pidättäen ja tuo kahina täytti heidän sielunsa hyytävällä kauhulla. Vihdoin eräs purki sen sanoiksi:
— Me vajoamme liejuun…
Vaikka useimmat olivat sen jo käsittäneet, niin nuo kolme sanaa ikäänkuin vahvistivat todeksi sen, ettei nyt enää ollut pienintäkään toivoa. Kuului kummallista ähkynää, epäselviä huudahduksia, kirouksia… Ja nuori matruusi vaipui polvilleen nyyhkyttäen:
— Minä en enää koskaan saa nähdä häntä… Ja meidän piti mennä naimisiin jo syksyllä. Jumalani — niin jumala ei voi sallia!
— Missä on sinun jumalasi? — huusi eräs uhkaavasti. Missä hän on? —
Nyt me kuolemme…
Silloin he huomasivat, että heidän hengityksensä oli muuttunut raskaammaksi. Joidenkin kasvot olivat jo punaiset ja silmät verestivät ja niissä säkenöi kummallisesti. Niin nyt he alkoivat tukehtua…
Äkkiä kuului käheä, epäinhimillinen huuto:
— Vaimoni! Lapseni! Pois! Päästäkää minut pois!
Huutajan kasvot olivat vääristyneet, silmät laajentuneet, ja ketterästi kuin suuri apina hän alkoi kavuta ulospääsyluukulle…