— Hiljaa! Saat samasta, ellet vaikene!
Mutta nuoren matruusin kasvoille tuli samanlainen ilme kuin äsken tapetullakin oli, kun hän huusi:
— Missä on aurinko? Antakaa minulle aurinko! Roistot! Aurinko! Valoa!
Eräs sieppasi vielä verisen vasaran, aikoen hyökätä mielettömän kimppuun. Mutta hän horjui kuin juopunut ja kaatui viimein kolahtaen lattialle.
Hän nousi vaivalloisesti istualleen ja katsahti tovereihinsa. He olivat hirveän näköisiä: kasvot olivat siniset, silmät verestävät ja pullistuneet; heidän rintansa huohottivat kiivaasti ja he aukoilivat suonenvedonomaisesti suutaan kuin kuivalle heitetyt kalat.
— Auttakaa! yritti joku huutaa, mutta se kuului vain heikolta korinalta. Avunhuuto tuntui niin turhalta, että eräs hänen toverinsa änkytti katkonaisesti:
— Vaiti. Aukaistaan ennen luukku…
Ja joka taholta kuului noita kauhistavia, korisevia ääniä:
— Aukaistaan…
— Ei, ei!