— Aukaistaan…
Joku koetti ryömiä portaita kohti, mutta toiset asettuivat heidän eteensä, voimattomine, tempoilevine raajoineen — kuin suuret, kömpelöt hyönteiset. Ja taas syntyi taistelu tukehtuvien miesten kesken. Nuori matruusi oli kaatunut erääseen nurkkaan ja ähkyi vaivalloisesti:
— Missä on aurinko?
Mutta kun toiset kieriskelivät kuviteltuihin vihollisiinsa takertuneina, äskeinen ehdotuksentekijä yli-inhimillisin ponnistuksin juoksi luukulle. Hän väänsi auki laitteen, joka puristetun ilman voimalla pakottaa luukun auki…
Hän paiskautui taaksepäin kuin kevyt pallo. Ja sisään syöksyi oven täydeltä musta liejuvirta — niinkuin suunnattoman suuri, raivokas matelija. Ahnaasti pärskähtäen se nielaisi miehet. Heidän korisevat huutonsa vaikenivat äkkiä ja valot sammuivat.
INFERNO
Sotavangit tunkeilivat uteliaina uuden tulokkaan ympärillä, kun hänet tuotiin sairaalasta. Hän tuli sisään kainalosauvojen varassa ja hänen päänsä oli kokonaan siteissä.
Hän oli vielä hyvin nuori ja hentovartaloinen, tuo uusi sotavanki. Hänen viiksettömät kasvonsa olivat kauniit ja hienopiirteiset — mutta kulmakarvat olivat palaneet kokonaan pois, ja se antoi noille kalpeille kasvoille hermostuneen, salaperäisen ja hirveän leiman. Hänen suuret silmänsä tuijottivat suoraan eteenpäin ja niissä oli tuskallinen, jähmettynyt ilme — eikä hän näyttänyt välittävän siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui.
Samassa astui sisään reippaasti nuori armeijanluutnantti, ja kun hän näki vastatulleen, katseli hän ensin tätä niinkuin ei olisi uskonut silmiään, ja huudahti sitten hämmästyneenä:
— Mutta oletko se sinä? Todellakin…