— Minä se olen…
Hänen äänensä oli omituisen väsähtänyt, mutta siinä oli kuitenkin pehmeä, nuorekas sointu.
Silloin vastatullut huusi liikuttuneena, hiukan värisevällä äänellä:
— Hyvät herrat! Tässä esitän teille meriväenluutnantti M:n — kunniakkaan panssariristeilijämme "Infernon" [= helvetti] upseerin!
Haavoittuneen kunniaksi kajahti moniääninen, innostunut hurraa-huuto, mutta hän ei edes hymyillyt.
Kun oli juotu teetä ja keskusteltu hetkinen kotiuutisista ja viimeisistä taisteluista, kääntyi luutnantti vastatulleen puoleen ja lausui pyytävästi:
— Rakas ystävä, ole niin hyvä ja kerro meille, miten kaikki tapahtui…
Ja hän alkoi kertoa.
"Kello oli täsmälleen kaksitoista päivällä, kun takaa-ajava vihollislaivasta alkoi näkyä taivaanrannalla. Siinä oli viisi risteilijä-dreadnoughtia [dreadnought ('älä pelkää mitään') = englantil. taistelulaivoista käytetty nimitys] — ja me olimme yksin. Kiireesti 'Inferno' muutti suuntaansa ja pyrki pakoon.
"Mutta pian ilmeni, ettemme pääse suojaan. Meidän suuri, uljas laivamme syöksyi eteenpäin täydellä voimalla, vesi kohisi kokassa mahtavana koskena, koneet jyskyivät vimmatusti ja laajoista savupiipuista tuprusi savu pikimustana — mutta sittenkin viholliset lähenivät. Siinä oli vihollisen parhaat laivat, ja ne kulkivat ainakin kolme solmunväliä nopeammin kuin 'Inferno'.