"Mutta joukko tykkejä oli vielä toiminnassa. Ja taas minä näin, miten torpedoputkesta lennätettiin surmanviejä vihollista kohti…
"Olin kummallisen tylsyyden vallassa — luulen, ettei päässäni ollut ainoatakaan selvää ajatusta. Niinpä minulla ei vieläkään ole pienintäkään käsitystä siitä, kuinka kauan taistelu oli kestänyt.
"Vaistomaisesti juoksin lähimpään panssaritorniin. Ja se mitä siellä näin, oli minulle uutta ja käsittämätöntä. Kaikkien kasvot olivat kalpeat ja jäykistyneet, muutamat ojentelivat nyrkkiin puristettuja käsiään vihollista kohti, lasketellen uhkauksia ja kirouksia — eräs huusi yhtä mittaa käheällä äänellä, ja vihdoin juoksi kädet kohotettuina yli laidan. Ja vaikka kaikki ympärillä näytti olevan murskana ja 'Inferno' alkoi jo upota, ampuivat tykkimiehet kuumeisella kiireellä. Eräskin hyvin miellyttävä tykkimies, joka oli kotipuolestani, oli niin muuttunut, että vain vaivoin tunsin hänet: hän tähtäsi tarkkaan, silmät kiiluen, hänen kasvonsa olivat hikiset ja vihasta kalpeat, ja veri valui alas poskea myöten.
"Kun samassa erääseen vihollislaivaan sattui torpedo ja sen keulapuoli alkoi upota, muuttuivat miehet aivan kuin mielettömiksi. Julman riemun ja raivon vallassa he työskentelivät yhä kuumeisemmin. Toiset nauroivat käheätä, saatanallista naurua, joka muistutti paholaisen hohotusta. Jotkut taas huusivat kaikin voimin.
"Minä myönnän, että minua alkoi kauhistaa heidän huutonsa ja ilmeensä ja se tapa, millä he menivät kuolemaan. Mutta kun samassa ammus luiskahti heidän panssaritornistaan sitä vahingoittamatta, nousi meteli vielä kauheammaksi. Ja aivan kuin he olisivat luulleet vihollisen kuulevan heidän huutonsa, karjuivat he raivoisasti:
"— Odottakaa, raukat!
"— Toiste on meillä ylivoima!
"— Pelkurit! Pelkurit!
"— Tästä saatte!
"— Vielä minä yhden upotan…