"Silloin laivan koko suunnaton runko tuntui nousevan pystyyn: perässä oli torpedo räjähtänyt, ja alus alkoi upota. Kauhusta mielipuolet ihmiset, jotka vielä olivat jääneet henkiin juoksivat kuin sokeat keulaan. Minä muistan vieläkin heidän kalpeat kasvonsa ammottavine suineen, ja heidän hätähuutonsa. Eräs upseeri huusi, että on turha ampua, kaikki on hukassa — mutta häntä ei kukaan kuullut. Ja kun muuan vihollislaiva vaipui aaltoihin, kohottivat jäljellä olevat tykkimiehet taas hurjan riemuhuudon ja laukoilivat tykkejään mielettömällä vimmalla. Minä luulen, että useat tuskin enää käsittivätkään, mitä omalle laivalle tapahtui — heidän ainoa päämääränsä oli vahingoittaa vihollista.
"Nämä olivat jo tauonneet ampumasta, mutta kun meikäläiset yhä jatkoivat, kohdistettiin kaikkien laivojen murhaava tuli vielä kerran 'Infernoa' kohden, ja se alkoi painua yhä nopeammin.
"Mutta yksi panssaritorni oli vieläkin miltei eheä ja muutamat miehet ampuivat yhä, vaikka vesi tulvi sisään ja he joutuivat sen varaan. Äsken mainitsemani tykkimies oli juuri sulkenut 13,5 -tuumaisen tykkinsä sulkuosaston, kun tykin mahtava putki vaipui aaltoihin — ja mies oli vyötäisiä myöten vedessä. Mutta 'Inferno' kallistui hurjasti, kun suuret ammukset iskivät sen kylkeen — ja hänen tykkinsä nousi vielä kerran vedestä. Silloin näin näyn, joka ei koskaan häviä silmistäni: hän tähtäsi kiiluvin, petomaisin katsein ja hänen vertavuotavat kasvonsa olivat vääristyneet — ja kun tykki nousi luonnolliseen asentoonsa, hän laukaisi sen hirveästi kiroten… Ja kun hänen verestävät silmänsä näkivät, että erään kaukana olevan vihollislaivan kohdalta nousi korkea vesipatsas, kohotti hän molemmat kätensä ilmaan ja karjui raivoisasti ja käheästi kuin mielipuoli.
"Vesi nousi hänen vyötäisiinsä, taas räjähti ammus — enkä nähnyt häntä enää…
"Armoa ei annettu eikä pyydetty. Vihollinen ampui niin kauan kuin osakin 'Infernosta' oli vedenpinnalla. Se vajosi yhtä mittaa, mutta niin omituisen hitaasti — niinkuin se olisi ollut elävä olento, joka epätoivoisesti piti kiinni elämästään.
"Muistan hämärästi, että seisoin panssaritornin vieressä ja tuijotin vihollisia kohti. Silloin räjähti takanani ja minä paiskauduin kauas mereen.
"Mahdollisesti menin ensin tainnoksiin, mutta kylmä vesi kai virvoitti minut, koska tunsin, että olin vedessä ja oikeaa jalkaani viilsi ja kirveli kummallisesti. Sinä luultavasti muistat, että olen hyvä uimari ja vaistomaisesti aloin uida vihollislaivoja kohti.
"Yhä vieläkin lensivät ammukset kamalasti ulvoen ylitseni — ja aina kun ne sattuivat uppoavaan 'Infernoon', räsähti siellä kaameasti, kuului teräsosien räiskettä ja valtavaa kohinaa…
"Vihdoin kuitenkin ampuminen lakkasi. Kipu jalassani tuntui aivan sietämättömältä, ja aloin jo kangistua. Muutenkin tunsin heikkeneväni, ja silmissäni alkoi omituisesti hämärtää. Kerran kuitenkin vielä käänsin päätäni — ja silloin näin epäselvästi, kuin mustan sumun lävitse, miten repaleiksi ammuttu sotalippumme hitaasti vaipui aaltoihin…"
Kaikki istuivat kauan liikkumattomina ja äänettöminä tuijottaen eteensä. Oli niin hiljaista, että erotti katossa lentelevän kärpäsen surinan ja miesten raskaan hengityksen — ja jostakin kauempaa kuului vaivoin ikkunoiden lävitse sotilaspartion tahdikkaat askelet. Vihdoin kysyi joku hillityllä, hiukan värisevällä äänellä: