— Ja te olette ainoa, joka pelastui…?

Hän ei nostanut katsettaan, vaan vastasi hiljaa ja väsyneesti:

— Ainoa.

HAUTAUTUNEET

— Minun on nälkä…

— Niin minunkin — tuskin voin pysyä pystyssä.

He olivat hyviä ystävyksiä, kotoisin samasta kylästä. Toinen oli hintelä, mustatukkainen, toinen tanakka, lujakasvoinen, ja hänen tukkansa ja viiksensä olivat vaaleankellertävät.

— Eikö sinulla ole edes yhtään leivänpalaa? kysyi tummaverinen taas hetken kuluttua.

— Ei yhtään.

Näin he puhuivat hiljaisella äänellä kahlatessaan eteenpäin syvässä lumessa risaisen miesjoukon keskellä. Kaikkien kasvot olivat kalpeat ja silmät tuijottivat tylsinä ja ilmeettöminä syvistä kuopistaan. Pitkään aikaan ei taaskaan kuulunut muuta kuin lumen yhtämittainen kahina jaloissa — ja nääntynyttä, läähättävää hengitystä…