Heidän tykkitulensa oli kiihtynyt entistä raivokkaammaksi. Mutta sillä kohdalla, josta heidän piti hyökätä, vastasivat vain vihollisen kaukaisimmat patterit; lähimmät olivat pahaenteisen äänettömiä: ne eivät tahtoneet paljastaa nykyistä asemaansa. Viholliset olivat varmaan lentokoneittensa avulla saaneet tiedon hyökkäyksen valmistelusta ja aavistivat maanlaadusta ja pommituksesta, miltä kohdalta se oli odotettavissa. Jokainen ymmärsi, että heillä myös sillä kohdalla oli tykistöä.
Tunnin marssin jälkeen he saapuivat uloimmille ampumahaudoilleen ja levähtivät siellä hetken, samalla kun tykistö yhä syyti murhaavaa tultaan heidän ylitseen. Mutta viholliset eivät nytkään vastanneet.
Äkkiä lähtivät hyökkääjät liikkeelle.
Ampumahautojen ja vihollisen piikkilankaesteiden välillä oli ojanne, jota useat kerrat oli koetettu käyttää suojana hyökättäessä. Siihen jäi nyt suuri pioneeriosasto alkaen kiireesti kaivaa sitä syvemmäksi — mutta hyökkäysjoukko eteni järjestyneenä, järkähtämättömänä kuin kone, jota sen kerran käyntiin lähdettyä on mahdoton pysäyttää. Viholliset aloittivat kiivaan kivääritulen, miehiä kaatui, mutta silloin he lähtivät juoksuun — tuo kaksitoistatuhantinen joukko syöksähti eteenpäin vastustamattomana kuin valtava, harmaa hyökyaalto…
Mutta kun he saapuivat piikkilankaesteille, selvisi vihollisen äänettömyys. Sivulla, noin puolentoistasadan metrin päähän äärimmäisistä hyökkääjistä oli pensaikkoon piilotettu tykki- ja konekivääriosasto. Nyt se alotti murhaavan tulen ja kokonaiset rivit kaatuivat… Julius oli taaempana, hän näki kohotettuja käsiä, kuuli vihlovia kuolinhuutoja. Ja edestä alkoi samanlainen teräs- ja lyijymyrsky…
Silloin hyökkääjät nostivat huudon, etummaiset särkivät vimmatulla kiireellä esteitä — ja taas syöksähti joukko hurjasti eteenpäin. Ja kun he samassa näkivät, että heidän oma tykistönsä murhaava tuli keskitettiin piilossa olevaan patteriin, niin että pensaikko oli yhtenä ainoana räjähdysmerenä, he karjuivat yhä hurjemmin. Ja hetken kuluttua oli patterin tuli vaiennut.
Mutta edestä kuului toisenlaisia huutoja: vihlovia hätähuutoja. Etummaiset olivat pudonneet peitettyyn kaivantoon, jonka pohja oli täynnä teräväkärkisiä paaluja… Mutta nekään, jotka kuulivat nuo huudot, eivät ymmärtäneet: he juoksivat vain eteenpäin kuin juopuneet; tuo mahtava ihmisvyöry painoi takaapäin peloittavalla voimalla — ja kamala hauta täyttyi. Niinkuin laavavirta, joka mennessään murskaa kaiken, täyttää kaiken, vyöryi harmaa joukko eteenpäin.
Silloin tuntui Juliuksesta kuin olisi siellä edessä tulivuori aukaissut kitansa; siinä, missä heidän etummaiset joukkonsa olivat olleet, näytti koko maanpinta, ihmiset, kaikki syöksähtävän leimahtavana tulena ja epämääräisenä, mustana massana korkeuteen… Kuului huumaava räjähdys, toinen, kolmas… Maamiinat olivat räjähtäneet eikä kohdalla olleita joukkoja enää ollut olemassa. Heidän murskaantuneet ruumiinsa, irtautuneet päänsä ja jäsenensä sinkoilivat kaikille tahoille yhdessä kivien ja mullan kanssa — ja kaikki peittyi tukahduttavaan kaasuun ja savuun.
Mutta ei siinä kyllin. Vihollisen tykistön päävoima oli kai odottanut vain tätä hetkeä — ja nyt alkoi niin kaamea näytelmä, että Julius luuli aistimiensa valehtelevan. Maa vapisi ja vavahteli, kokonaiset pilvet hiekkaa ja kiviä syöksyi ilmaan, kaikki peittyi räjähtävien ammusten tuleen ja savuun — ja he kaatuivat laumoittain. Eteneminen ei enää ollut mahdollista — heidän täytyi peräytyä.
Mutta neljätuhatta vain peräytyi — kahdeksantuhatta jäi kentälle.