Viimeiset onnettomuudet ja sukulaisten kuolema raskauttivat Kalevanpojan mielen niin, ett'ei hän enää löytänyt onnea missään. "Niinkuin tammi nuorella nurmella lakastunut, tai niinkuin koivu keväällä kuivunut seison minä yksinäni, ystäviä ja veljiä kaivaten", sanoi hän Olevien pojalle. Ja hän pyysi tätä rupeamaan Viron kansan hallitsijaksi, tueksi ja turvaksi. "Itse lähden minä pois johonkin yksinäiseen varjopaikkaan haikeitani hiljentämään, onnettomuuksiani unhottamaan. Hallitse sinä Viroa rauhalla ja rakkaudella ja ole onnellinen, onnellisempi kuin minä olin!"

Ja niin läksi Kalevanpoika vaeltamaan. Kuljettuaan monta päivää pitkin erämaita saapui hän Koivajoen rannalle. Siihen laati hän itselleen kuusten alle suojuksen, päättäen elää siinä erakkona. Niin vietti hän suojuksessa monta vuorokautta nukkumatta ja syömättä. Kun viimein nälkä alkoi häntä ahdistaa, rupesi hän pyytämään joesta kaloja ja krapuja. Sattuipa siihen tulemaan kolme rautamiestä. Kun he näkivät Kalevanpojan, alkoivat he häntä mairitella: "Kallis Kalevanpoika, tule meille seuralaiseksi! Sinulla on voimaa, meillä ymmärrystä. Kun me käymme yhdessä veljeksinä, ei mikään vihollinen voi meitä voittaa". Kalevanpoika käänsi silmänsä joelle päin, selkänsä puhujiin eikä vastannut sanaakaan. Mutta veden kuvastimesta näki hän, että miehet hänen takanansa aikoivat hänet kavalasti surmata. Silloin hän otti heistä jokaisen erikseen kiinni, heilahutteli ympäri ilmassa ja paiskasi maahan mäsäksi. — Toisenkin kerran tuli vielä rautamiesten leiristä nuori mies häntä viettelemään. Kalevanpoika pyysi hänen nostamaan ylös joesta kravunsyöttivartaan, jotta hän saisi aterian itselleen. Mutta sitäpä ei mies saanut liikahtamaankaan joesta. Kalevanpoika oli näet pannut syöttivartaaksi pitkän, juurineen maasta temmatun petäjän. Nyt Kalevanpoika itse nosti ylös sekä vartaan että siihen tarttuneen nyljetyn hevosen. "Mene kotia, veikkonen" sanoi hän miehelle, "ja kerro siellä mitä olet nähnyt minun voimastani! Olenhan teitä voimakkaampi, tukevampi ja pitempi. Ei sovellu tää voima palvelukseen eikä pituus orjuuteen. Mieluummin tahdon elää yksinäni köyhän miehen tavalla kuin taipua vieraan vallan alle. Kalevanpojan niskaa ei saa painaa orjan ies".

* * * * *

Nämä rautamiesten viettelykset ärsyttivät ja suututtivat Kalevanpoikaa. Suruissaan läksi hän jälleen metsiä vaeltamaan. Kolmantena päivänä sattui hän tulemaan Kääpajoelle, jonka pohjaan hän ennen oli jättänyt Suomen sepän takoman miekkansa, sillä käskyllä että miekka murtaisi molemmat jalat siltä, joka sitä ennen itse oli kantanut. Tällä käskyllä Kalevanpoika tarkoitti tuhoa noidalle, joka häneltä varasti tuon miekan ja sitten pudotti sen Kääpäjokeen. Mutta miekassa vaikutti myöskin Suomen sepän kirous. Kun siis Kalevanpoika astui jokeen, tuumi miekka: eikö tuo ole minua ennen itse kantanut? Ja silloin se katkaisi Kalevanpojalta jalat polvia myöten.[66]

Kuolontuskissaan alkoi Kalevanpoika apua huutaa. Hänen huutonsa nousivat pilviin saakka ja vielä ylemmäksikin, taivon korkean isän asuntoon.

Nuo huudot ne kaikuvat vieläkin lakkaamatta Viron poikain ja tyttärien korvissa. Vielä satoja vuosia kertovat ne tuosta tapauksesta — siksi, kunnes nurmi kattaa viimeisen laulajan, kunnes surma on sulkenut hänen suunsa.

Taivaalliset tuttavat tulivat veljeänsä katsomaan ja huojensivat hänen haavainsa kivun. Kalevanpoika kuitenkin niistä kuoli. Hänen vapautettu henkensä lensi silloin ylös taivohon. Siellä annettiin hänelle terve ruumis ja siellä vietti hän onnen päiviä. Istuen tulen ääressä Taaralaisten keskellä ja nojaten poskeansa kättään vasten kuunteli hän laulajain kertomuksia monista ja ihmeellisistä urotöistään maan päällä.

* * * * *

Mutta Vana-isa ei tiennyt mitä Kalevanpojalle annettaisiin työksi taivaassa, sillä työttä ei tämä voinut toimeen tulla. Hän kutsui taivaalliset neuvotteluun. Siinä päätettiin, että Kalevanpoika pantaisiin vartioimaan helvetin ovea ja Sarvikkia, ett'ei tämä pääsisi kahleistaan vapaaksi. Ja nyt hänen täytyi palata entiseen jalattomaan ruumiisensa. Hän asetettiin valkean ratsun sekään ja vietiin helvetin ovelle. Sinne tultuansa löi hän kädellään kallio-oveen niin, että käsi sen halkaisi ja tunkeutui kallion sisään. Silloinpa hänen kätensä tarttui tuohon halkeamaan eikä hän sitä enää saanut pois. Ajoittain koettaa hän sitä turhaan temmata kalliosta irti, ja silloin syntyy maanjäristyksiä. Mutta kerran on tuleva aika, jolloin kahden ajan pirstat alkavat mahtavasti leimuta. Silloin liekit leikkaavat hänen kätensä irti kalliosta ja hän palajaa kotiansa tuomaan onnea kansallensa, uutta aikaa Virolaisille.

* * * * *