Näiden hääilojen aikana kävi myös Lindalla kosijoita. Tuli kuu, tuli päivä, molemmat hyljättiin. Tuli sitten vesi ja tuuli, nekin Linda hylkäsi. Viides kosija oli Kunglan kuninkaan poika.[6] Hänestäkään ei Linda huolinut, kuninkaalla kun muka oli kurjat tyttäret, jotka vierasta miniää vihaisivat. Kaikki nämä kosijat menivät pois tyhjin toimin, mikä suruissaan, mikä vihoissaan, tuuli yksinään ei pitkältä kaihoa kantanut. Tuli viimein kuudes kosija. Se oli Kaleva, väkevä mies, uhkean hevosen selässä. Hän oli Lindan mieleinen mies. Hän kutsuttiin tupaan pöydän taakse istumaan; etehen hälle pantiin hopeakannu, kallis kultainen pikari mesijuomaa täynnä. Kun häntä kehoitettiin syömään ja juomaan, hän sitä ei luvannut tehdä, ennenkuin saisi Lindan nähdä. Linda silloin pukeutui ja tuli niin kauniiksi, ett'ei äiti häntä tahtonut tuntiakaan. Kaleva silloin kosi Lindaa ja otti hänet puolisokseen. Silloin hääväki taas kokoon kutsuttiin, siinä ristitanssit, Viron, Harjun ja Lännen tanssit tanssittiin, kun

Kaleva ja Linda neiti
Riemuellen häitä vietti.

Tähti ja Salme sitten jättelivät hyvästi ja lähtivät pois. Salme viedään pilvien taakse taivaan alle Illattareksi. Sieltä vaan tuulen henki toi häneltä terveisiä ja sadepisara hänen kyyneleitään, mutta mitään sanomaa ei hänestä enään kuultu. — Kalevan häiden viettoa vielä sittenkin jatkettiin tanssilla. Viimein oli läsnä lähtö-aika, jolloin Lindalle, samoin kuin Salmellekin, suru mielehen paneksen, kun hänen täytyi erota kodista, omaisista ja tuttavista. Kalevan reessä hän kuitenkin toivorikkaana ajattelee tulevata onnea, ja niin saapuvat he Kalevan kotiin.

Toinen runo. Elämänsä ehtoolla puheli Kaleva Lindalle: "Linda, kallis kukkaseni, sinä joka kevät- ja kesäpäivinämme olet synnyttänyt minulle voimakkaita poikia, niitä elättänyt ja kasvattanut: sinä vielä elomme syyspuolla olet saava nuoren hedelmän; nyt jo olet kohtuisena, ja vähän ajan päästä olet sinä voimakasta lasta kantava rinnoillasi, kiikuttava käsivarrellasi. Sepä on oleva meidän viimeinen lapsemme. Ikuisten jumalien neuvon mukaan en minä saa tätä poikaa elävin silmin nähdä. Kuitenkin on tämä viimeinen lapsi, tämä talvitaimeke, tuleva kaikissa teoissa ja oloissa minun vertaisekseni. Tulevan sukupolven suu on kantava hänen nimensä muistoa, hänen tekoinsa kiitosta. Kun hän on mieheksi kasvanut ja ottanut hallitusvallan, silloin nousee onnen ja rauhan aika Viron maassa. Minä en tahdo valtakuntaa jakaa: sen tulee jäädä yhden pojan hallittavaksi; silloin on se aina vankempi. Kun nuorin poika on mieheksi kasvanut, silloin heittävät veljekset arpaa, ken se heistä on nouseva rahvaan kaitsijaksi, valtakunnan vallitsijaksi. Toiset veljet sitten lähtekööt vieraille maille onneansa etsimään; maata on paljon ja taivas on laaja; vankka mies se tekee mailla 'tuulehen tupansa, häntä ei köytä köydet, pidättele rautapaulat'."

Näin ilmoitettuaan tahtonsa valtakunnan perimisestä, joutui vanha Kaleva tautiin, josta hän ei enään noussut. Linda tosin koetti kaikkia keinoja hänen parantamisekseen. Hän muun muassa lähetti leppäkertun apua etsimään.[7] Leppäkerttu lensi yli maan, yli meren, läpi kolmen kuningaskunnan. Lentäessään kohtasi hän kuun, tähden ja päivän, joilta kysyi, vieläkö vanhan Kalevan piti paraneman. Mutta nämä eivät vastanneet. Tuli häntä vastaan noitia, tuli "tuulitarkka", tuli vanha "sanatarkka" Suomesta, tuli "manatarkka".[8] Näiltä kun leppäkerttu kysyi Kalevan kohtaloa, sai hän vastaukseksi: minkä pouta on polttanut, helle nurmella käännyttänyt, kuun valkeus ja tähden silmä kuolettanut, siit' ei nouse enään taimeketta, iloitsevaa iduketta. — Ennenkuin leppäkerttu retkeltään palasi, oli vanha Kaleva jo ennättänyt kuolla. Linda itki kallista miestänsä seitsemän yötä ilman unta, seitsemän päivää ilman syömättä. Hän puhdisti ruumiin ja puki sen silkkiin ja samettiin. Itse kaivoi hän vainajalle haudan kymmenen sylen syvyiseksi ja, laskettuaan hänet sinne, täytti sen somerolla maan pinnan tasalle. Surtuaan vielä miestään kuuta kaksi, kolme, alkoi Linda kantaa haudalle kiviä kasaan muistomerkiksi jälleentuleville. Kun on käynyt Tallinnassa[9] on nähnyt Kalevan haudan, Tuomiovuoren, johon nykyajan kansa on tehnyt uhkeita huoneita ja kauniin kirkon. Siellä lepää vanha Kaleva ikuista untansa.

Linda, kantaessaan kiviä miehensä haudalle, oli eräänä päivänä ottanut etäältä tuodakseen raskaan paaden sinne. Hänen voimansa uupuivat kesken, vielä oli pitkä matka kummulle. Silloin kompastui hän kantoa vastaan ja kivi putosi hänen jalkainsa eteen maahan. Edemmäksi ei hän sitä raskaassa tilassaan jaksanut viedä. Silloin hän istuutui kivelle ja itki leskeyttänsä, itki yksinäisyyttänsä ja turvattomuuttansa. Hänen kyyneleensä vierivät maahan ja kasvoivat tammeksi, lammesta järveksi. Se järvi on vieläkin nähtävissä; se on Ülemiste-järvi[10] Laagna-mäellä. Kivi, jolla leski huoliansa itkein istui, on vielä järven rannalla.

Senjälkeen Linda sitten synnytti Kalevan nuorimman pojan, itselleen surun hoivaksi, kyynelien pyyhkijäksi. Se imi voimaa äitinsä rinnasta. Kun sen itkuviikot parin kolmen kuukauden päästä päättyivät, silloin tuo poikanen jo hajotti kapalonsa, repi rikki kapalovyöt, särki kätkyen ja pääsi lattialle ryömimään.[11] Ryömi kuun ja toisenkin, niin jo nousi jaloilleen kävelemään. Äiti imetti häntä kolme vuotta. Poikanen vahvistui tukevaksi ja alkoi ilmaista hänen isänsä ennustusten käyvän toteen. Nurmella huvittelihe hän kurnipelillä,[12] heitti kiekkoa vainiolla. Kurnit hänen heittäessään lensivät tavattoman kauaksi metsiin, kukkuloille, alankoihin, vieläpä mereenkin. Näitä hänen kurniansa on vielä monin paikoin nähtävissä; ne ovat pyöreitä ja pitkiä kivimöhkäleitä, joita kutsutaan neitsytkiviksi.[13] — Myöskin heitteli hän lingolla kiviä ja merenrannalla viskoi hän "voileipiä" virstan päähän jalan levyisillä, kolmen jalan pituisilla ja parin tuuman paksuisilla kiviliuskoilla; nuoria kuusia ja koivuja kiskoi hän juurinensa maasta.[14] — Vuodet riensivät; pojasta tuli nuorukainen, pian miehen korkuinen; hän venyi veljein vertaiseksi, isän suuruiseksi.

Sitä ennen kuitenkin, heti Kalevan kuoleman jälkeen, kävi Lindalla paljon kosijoita; niistä ei Linda kuitenkaan huolinut, sillä kuolo, sanoi hän, oli hautaan kätkenyt hänen lempensä. Kun Linda jo luuli päässeensä noista tiheistä kosijaparvista, tuli odottamatta vielä kihloilla kiusaamaan häntä yksi kosija, Suomen tuulitarkka noita, joka oli etäistä sukua Kaleva-vainajalle. Kun leski hylkäsi tämänkin tarjomuksen, niin noita suuttui ja sanoi: "kylläpä, muoriseni, vielä kerran, kun aika tulee, kostan tämän häväistyksen, maksan naurun palkan". Naurahtaen vastasi Linda: "mitäpä voinet minulle tehdä, minulla on pesässä vielä kolme rautakyntistä kotkan poikaa, jotka kyllä vanhaa emoaan varjelevat". Vuodet vierivät, kosijat viimein ymmärsivät, ett'ei heillä ollut mitään toivottavaa Lindalta.

Kolmas runo. Poutapäivinä istui Kalevanpoika kerran meren raanalla katsellen laineitten leikkimistä. Äkisti nousi myrskytuuli, joka paisutti laineet, ja "Äike[15] ajoi rautasillalla vaskipyöräisillä vaunuilla ja tuiskasi tulta kulkeissaan". Pahat henget, vavisten kuullessaan rankaisijansa jylinän, hyppäsivät korkealta kalliolta mereen, huutaen pilkkasanoja ukkosen jumalalle. Kalevanpoika silloin niinkuin kotka hyökkäsi laineisin kurjain jäljestä ja pyysi niitä kuin krapuja kaulasäkin täyden, ui sitten lähemmä kalliota ja paiskasi ne kovalla iskulla kallioon Pitkäisen rautavitsan alle, jossa ne kaikki muruiksi, susien ruoaksi murskattiin.

Kalevanpojat läksivät kolmisin metsälle, äiti jäi itsekseen kodin vartijaksi. Heillä oli mukana kolme koiraa, Irmi, Armi ja Mustukene. Näiden avulla kaatoivat veljekset metsässä karhun, peuran, metsähärän sekä suuren joukon susia, kettuja ja jäniksiä; koko saalis ripustettiin nuorimman veljen olalle. Sitten läksivät veljet kotipuoleen astelemaan.