Sill'aikaa kun veljekset olivat metsällä, tuli Suomen tuulitarkka noita Kalevan talon läheisyyteen. Hän saloa neuvotteli, miten saisi Kalevan lesken käsiinsä, ja vakoili veneessään erään kallion takana rannalla kaikkea, mitä talossa toimittiin. Ihastuksekseen huomasi hän, että pojat olivat kotoa lähteneet, että äiti oli yksinään turvatta kotona. Noita tuumi: "Nytp' on valta varkahalla, väki ottavan kädellä". Hän ohjasi veneensä talon rantaan lähelle Kalevan hautaa. Siitä hiivi hän itse, niinkuin kissa lintua pyytäessään, lähemmä tupaa; tuli kartanolle, astui etehiseen, silmäsi vielä kerran ympärilleen ja syöksi sitten tupaan. Siellä istui leski lieden ääressä hämmentäen liemipataa; hämmästyksissään ei hän saanut aikaa panna vastaan. Noita otti hänet väkisin ja alkoi raastaa häntä veneesen. Lesken ponnistukset eivät auttaneet mitään noidan voimaa ja mahtavia loitsuja vastaan. Hänen huutonsa raukesivat tyhjään; pojat eivät niitä kuulleet. Hän rukoili liikuttavasti noitaa päästämään häntä, rukoili apuun metsän petoja, ihmisiä, haltijoita, miesvainajataan, Ukkoa ja muita hyviä jumalia. Noita tukki korvansa, jott'ei lesken rukoukset ja huudot hänen mieltään liikuttaisi. Jumalat kuulivat viimein Lindan rukoukset. Suomen noita oli näet saaliinensa tullut Irumäelle, mennäksensä sieltä veneesensä. Silloin Äike lähetti pilvistä jyrinällä salaman, joka löi noidan maahan tainnuksiin. Täten pelastettiin Linda, mutta hän muuttui, kiireesti paetessaan noidan läheisyydestä, korkeaksi kivipaadeksi Irumäelle. Siten pääsi hän elämän vaivoista ja noidan avioyhteydestä.[16] — Jonkun ajan perästä toinnuttuaan, noita katseli ympärilleen nähdäkseen, minne Linda oli joutunut, mutta turhaan etsi hänen silmänsä; Linda oli häneltä kadonnut.

Kuljeskellessaan metsässä lauleskelivat Kalevan veljekset.

Vanhin veli lauloi kuusikossa, lauloi lehdet vihanniksi, havut puissa silkkisiksi, kävyt punertaviksi, lauloi terhot tammiin, urvut koivuihin ja kukat puihin; lauloi että metsät, laaksot ja korvet kaikuivat: Kunglan kuninkaan tyttäret hänen tähtensä heltyivät kyyneliin. — Toinen veli lauloi koivikossa; lauloi kukat kukkimahan, kaikellaiset marjat puihin ja maahan; lauloi että metsät, laaksot ja korvet kaikuivat: näkin[17] neidot hänen tähtensä heltyivät kyyneliin. — Kolmas veli lauloi Vana-isan tammistossa; hän lauloi kaikki linnut laulamahan metsiin, vainioille ja vesille; hän lauloi niin, että meret myrisivät, kalliot kaikuivat, puiden latvat painuivat, kummut vapisivat, pilvet hajaantuivat ja taivas laulun kuuli. Metsänhaltijan ainoa tytär, metsän piiat pienokaiset, näkin neitseet kultahiukset hänen tähtensä heltyivät kyyneliin.

Ilta joutui. Veljekset lähtivät metsältä kotia, nuorimmalla kaikki saalis olalla. Kotia lähestyessään eivät nähneetkään, niinkuin tavallisesti, savun liedestä tupruavan katolla. He tulivat veräjälle, siitä kartanolle ja viimein tupaan. Siellä oli tuli jo sammunut. Siitäpä veljekset huomasivat, että lieden haltiatar, valpas tulen vartia oli kotoa pois kadonnut. Nuorin veli sitäpaitsi huomasi veräjän ja tuvan oven olevan auki sekä vieraita jälkiä kartanolla; kaikki merkkinä tapahtuneesta onnettomuudesta. Illan hiljaisuudessa alkoivat veljekset huudella äitiänsä, mutta hän ei vastannut, ainoastaan "kierosilmä" (kaiku) ympäristöstä. Veljesten huuto oli niin väkevä, että kalliot siitä halkeilivat, metsät murtuivat, laineet ja pilvetkin nousivat liikkeelle. Mutta äitiä ei löytynyt mistään. Yhä hiljaisemmaksi kävi ilta. Veljet läksivät etsimään. Vanhin meni vainiolle, keskimmäinen hakaan, nuorin meren rannalle. Tämä nuorin veli saikin selviä merkkejä siitä, mihin äiti oli kadonnut. Suomen noita oli veneineen kätkeynyt erääsen luolaan ja sieltä, jonkun ajan vahdittuaan, paennut. Veljekset arvasivat, että kavala kosija oli ryöstänyt äidin. Vanhemmat veljet silloin ehdottelivat, että söisivät ja lepäisivät yönsä, kenties Ukko unessa antaisi heille tietoja kadonneesta äidistä. Nuorin veli sitä vastoin ei tahtonut jättää huomiseksi, mitä tänään saattoi toimittaa: hän lähti isävainajansa haudalle. Hänen sille astuttuaan kysyi isä haudasta: "ken se liikkuu hiekan päällä, niin että somero variseepi silmilleni?" Poika silloin ilmaisee itsensä ja pyytää isäänsä nousemaan ylös osoittamaan, mihin äiti oli kadonnut. Isä vastaa: "en voi nousta, en herätä, raskas kivi rinnallani, kukat kattavat kasvot ja silmikulmat; tuuli sinulle tien osoittakoon, taivaan tähdet sinua opastakoot!" — Nyt astui Kalevanpoika kiireisesti meren rannalle äidin jälkiä etsimään. Paikka, kussa vene oli ollut, oli tyhjä. Hän katseli iltahämärässä ulos merelle keksiäkseen jotakin, vaikka vähäpätöistäkin jälkeä äidistään ja varkaasta. Mutta mitään tietoa ei hän saa laineilta, ei kuulta eikä taivaan tähkiltäkään.

Laine loiski, toinen roiski,
Aalto aaltoa ajeli,
Roiski rannan kallioihin,
Tuiskui ilmahan utuna.
Kastehena kallioille;
Sanomaap' ei aallot saata,
Vedet ei tiedä vastausta.[18]

Neljäs runo. Kun ei saanut rannalta mitään vihiä äidistään, syöksyi Kalevanpoika rohkeasti laineisiin uidakseen meren yli Suomeen noidan jäljessä. Tähdet olivat hänen johtajinaan. Tukevin käsin halkaisi hän laineita eikä tuntenut mitään väsymystä, sillä rakkaus äitiin ja kostonhimo noitaa vastaan elähyttivät häntä. — Noin puoliyön aikaan huomasi hän edessään saaren ja alkoi pyrkiä sinne lepopaikkaa itselleen etsiäkseen.

Rannalle saavuttuaan asettui hän lepäämään sammaltunutta kiveä vasten ja sulki silmänsä.

Ennenkuin hän vielä ennätti nukkua, värähtivät hänen korviinsa yön hiljaisuudesta nuoren tytön laulun säveleet:

Kaukana on kultaiseni,
Armas aaltojen takana,
Kauas läksi, kaukan' onpi,
Mont' on vastusta välillä:
Meri aaltoinen, avara,
Viisi järveä viluista,
Kuusi kuivaa nummimaata,
Suota seitsemän syveä,
Kahdeksan karjan aroa,
Kosken kymmenen kohina.
Minä en saata sinne mennä,
Hän ei saata tänne tulla.
Viikkoon en saa häntä nähdä,
Kuukauteen hänestä kuulla,
Vuoden päiviin vieress' olla,
Suojassa armaan sylissä,
Kullan kainalon tuessa.

Kaukana on kultaseni,
Armas aaltojen takana;
Kauas läksi, kaukan' onpi.
Vie'ös, tuuli, terveiseni,
Lennätä lempisanani,
Pilvi, pitkeä ikeä,
Laine, lauhkeeta eloa.
Niin monta terveistä hänelle,
Kuin on lehtiä lepässä,
Kuin on kuusessa havuja,
Koivun urpia keväillä,
Niin monta terveistä hänelle,
Kuin on laineita meressä,
Taivahassa tähtösiä!
Niin monta terveistä hänelle
Kuin mietteitä mielessäni,
Niin monta terveistä hänelle
Kuin suomista syömessäni.[19]