Ihanata laulua kuullessansa sai Kalevanpoika halun nähdä itse laulajatarta. Yön sumussa erotti hän tulenliekin erään tammipuun juurelta. Sielläpä istuikin ihana neitonen, vartioiden äidin palttinoita, jotka olivat nurmella valkenemassa ja jotka hän itse oli kutonut. Kalevanpoika alkoi laulaa vastaan, kysyi, miksi tyttö leskenä suri vettentakaista sulhoaan, hyläten lähellä olevan, joka tarjosi hänelle rakkauttaan. Tyttö kuunteli viehättävää ja viettelevää laulua; hän tahtoi salavihkaa nähdä tuon laulajan, tahtoi tuta, oliko tullut Suomesta sukulainen vai kosia Virosta. Tahtomattaan, tietämättään astui hän laulajata yhä lähemmäksi. Hän näki rannalla uljaan nuoren miehen. Hän astui yhä lähemmäksi; jo vaihdettiin sanojakin. Eipä aikaakaan, niin olivat jo molemmat lemmen pauloissa. Tyttö itse vaipui lapsellisessa ajattelemattomuudessa Kalevanpojan sylihin. Äkkiä tytön isä ja äiti kuulivat tyttärensä huudahtavan ja heräsivät unestansa. He luulivat ensin unta nähneensä, mutta herättyäänkin kuulivat he piian itkun ja nyyhkytyksen. Isä silloin nousi vuoteeltaan ja, ottaen käteensä kangen, läksi katsomaan, miten oli laita, oliko kenties joku paha poika yön varjossa varastanut äidin palttinat. Nähdessään mahtavan urhon hän hämmästyksestä jäi äänetönnä seisomaan; tyttärensä taas näki hän seisovan, kyyneleiset silmät maahan luotuina. Kalevanpoika kysyi isältä pelotta, oliko nähty Suomen noidan edellisenä iltana purjehtivan saaren ohitse. Saaren taatto vastasi: "En ole nähnyt Suomen noitaa moneen päivään enkä viikkoon. Mutta juttele, voimakas vieras, mikä on sun kotisi ja kasvinpaikkasi. Mikä emo on sinut synnyttänyt ja rinnoillansa imettänyt? Että olet jumalaista syntyperää, väkevä Taaralaisten vesa, sen jo näkee sinun kasvoistasi, silmistäsi ja koko vartalostasi". Kalevanpoika ilmaisi sukunsa, sanoi Kalevan isäkseen, Lindan äidikseen. Saaren neito tämän kuullessaan vaaleni. Sitten läheni hän rantakallion reunaa, siitä hän soljahti laineisiin, vaipui meren pohjaan.
"Laine kattoi lapsukaisen,
Vesi peitteli verevän,
Peitti kaunihin kanasen,
Laine kattoi, aalto peitti
Saaren emon silmiterän,
Saaren taaton kyyhkyläisen".[20]
Kalevanpoika heittäytyi aaltoihin häntä pelastamaan, mutta aalto piti, minkä oli saanut. Kalevanpoika nosti päätänsä vedestä ja huusi tytön isälle: "Jumalan haltuun, saaren isä! Sinun tyttäresi sattui mereen, minun emoni varkaan käsiin; onnettomat olemme siis molemmat". Ja sitten hän lähti kiireesti uimaan edemmäksi Suomen puoleen ja katosi pian näkyvistä.[21]
Saaren taatto ja emo, joka myöskin avunhuudot kuultuaan saapui onnettomuuden paikalle ja sai masentavan tiedon siitä, miten oli käynyt hänen tyttärelleen, hänen hellästi hoitamalleen, hankkivat itselleen vaskesta ja teräksestä tehdyn haravan, pitkävartisen ja -piikkisen, ja alkoivat sillä mertä haravoida. Mitäpä nousi haravan kera merestä? Sieltä nousi ensikerralla tammi ja kuusi, toisella kotkan muna ja rautakypäri, kolmannella kala ja hopea-astia. Kaikki nämä veivät he kotia talteen. Läksivät vielä uudelleen koettamaan, eivätkö kuitenkin löytäisi kadonnutta kotikanaistansa. Silloinpa kohisevain laineitten keskeltä kuului heidän tyttärensä haamu laulavan, kertovan, miten hänelle oli käynyt. Neito, lauloi haamu, läksi mertä kiikkumahan, lainehille laulamahan, "heitti paitansa pajulle, kenkänsä vesikivelle, helmet hietarantaselle, sormukset somerikolle".[22] ja alkoi meressä kiikutella, lainehilla lauleskella. Merestä välkkyi kultamiekka, hopeakeihäs ja vaskijousi. Niitäpä neidin teki mieli. Tuli merestä kokonaan vaskiasuun puettu mies, joka sanoi: kultamiekka on Kalevien, hopeakeihäs Olevien ja vaskijousi Sulevien; vaskimies on näiden vartia; tule hänelle vaimoksi, niin saat nuo omaksesi.[23] Neito vastasi: peltomiehen tytär ottaa miehen kuivalta maalta, peltomiehen suvusta. Vaskimies nauroi. Silloin neidon jalka kompastui, hän vaipui meren synkkähän sylihin, laineitten laajaan kamarihin. "Sinne ma kana katosin, lintu kuolin liian surman. Älä itke, äitiseni, älä kaipaa, taattoseni! Meressä on mulla koti, alla aaltoin kammioinen, vedessä mulla kostea vuode, kätkyt kaunis lainehessa. Alevit mua liikuttavat, Kalevit mua kiikuttavat, Sulevit mua nukuttavat".
Viides runo. Kalevanpoika, mies väkevä, saapui seuraavana aamuna päivän noustessa uiden Suomen kallioiselle rannalle. Siinä istahti hän eräälle kalliolle levähtämään pitkän uintiretkensä perästä. Suomen noita oli jättänyt veneensä kallion kylkeen kahleilla kiinnitettynä. Aamun rauha kattoi maan ja meren, hiljaisuus vallitsi kaikkialla, Kalevanpoika ei voinut missään havaita mitään merkkiä noidasta. Hän silloin laskeutui pitkälleen ja nukkui, aavistamatta mitään niistä monista myrskyistä, jotka tulisivat häntä vielä kohtaamaan.
* * * * *
Kuultuaan tyttärensä haamun laulun menivät saaren taatto ja emo suruissaan kotia. Siellä he istuttivat tammen ja kuusen, jotka he olivat haravalla merestä saaneet, tyttärensä muistoksi kasvamaan lähelle keinua, jossa tyttärellä oli ollut tapa illoin ilotella. — Merestä saadun, rautakypärissä olevan munan taas saaren emo sai hautumaan ja siitä kehkeytyi kotkan poika; sepä pääsi emolta irti ja lensi kauas. — Tammi yhä kasvoi; se jo "tahtoi nousta taivahasen, oksat pilvihin paeta; tammi tahtoi taivaan jakaa, oksat pilvet puhkaista". Saaren taatto läksi etsimään miestä, joka voisi tuhoatuottavan tammen kaataa. Emo sill'aikaa läksi heinämaalle, jossa hän luo'on alta löysi kotkan pojan, saman, joka häneltä oli karannut. Hän vei sen jälleen kotia ja löysi siellä sen siiven alta kahden vaaksan korkuisen miehen, kirves kainalossa.
* * * * *
Kalevanpoikapa, kun kerran uintinsa perästä oli nukkunut, ei hevin herännytkään. Hän nukkui päivän, seuraavan yön ja vielä kappaleen toista päivää. Kun hän heräsi, oli aurinko jo korkealla taivaalla. Kiireesti lähti hän sisämaahan päin astumaan, katsellen eikö voisi missään nähdä äidin jälkiä kastenurmella. Puolipäivä joutui näännyttävän kuumana. Yli vuorien ja mäkien hän kiiti eteenpäin; noidasta ja äidistään hän vaan ei nähnyt jälkeä. Silloin kiipesi hän eräälle korkealle mäen harjulle. Sieltä katsellessaan näki Kalevanpoika kauniin laakson. Siellä metsikön ääressä oli noidan talo. Sitä kohdan kiirehti nyt Kalevanpoika. Lähemmä tultuaan näki hän, että se oli hyvin hoidettu ja varakas. Ruohokentällä liki tupaa makasi Suomen "tuulitarkka" noita ruokalevollaan. Kalevanpoika tempasi maasta juurinensa hoikan tammen nuijaksi itselleen, karsi sen, jättäen vaan suurempien oksien tyvet ja paksummat juuret runkoon. Nyt hän lähenee noitaa. Maa, mäet ja laaksot vapisevat hänen raskaista rauta-askelistaan. Niihinpä noita heräsikin, luullen ensin ukkosen käyvän, mutta sitten pian havaiten veräjällä vainolaisen. Hän ei saanut enää aikaa paeta minnekään loukkoon eikä tuulen siivilläkään päästä tiehensä. Kalevanpoika astui kartanolle nuija kädessä, silmä varkaaseen kiinnitettynä. Noita silloin kiireissään ennätti pudistaa povestaan ilmaan pivollisen sulkia, jotka hän puhalsi lentämään. Mahtavilla loitsusanoilla hän saapi nämä muuttumaan sotilaiksi. Silmänräpäyksessä ilmaantui noidan ympärille tuhansittain hevos- ja jalkamiehiä häntä puolustamaan. Nämä ne hyökkäsivät kuin korpimetsä, kuin sääsket iltamalla tai kuin pesästään lähteneet mehiläiset Kalevanpojan niskoille. Tämäpä olikin valmis vastaanottamaan. Tukevalla tamminuijallansa alkoi hän huimia ja masentaa noidan apulaisia; kymmenittäin kaatuu heitä hänen nuijansa jok'ainoasta iskusta; miehiä lankeaa kentälle niinkuin rakeita ja lunta pellolle. Hetkisen päästä taistelu päättyi; kenttää peitti pinolliset kuolleita ja kuolevaisia. Ken oli päässyt, oli paennut. Nyt oli noita pulassa. Surkealla äänellä, mesikielellä alkoi hän rukoilla ja pyytää anteeksi. "Kallihin Kalevanpoika, anna armo minulle, anna anteeksi rukoilevalle! Sopikaamme pois riidat, unohda vääryys! Minä olen eksynyt, toissa päivänä tein minä kurjan työn, kävin rosvon ja varkaan teitä". Sitten kertoi hän, miten hän ryösti Lindan, kuinka ukkonen Iru-mäellä löi hänet tainnoksiin, kuinka hän toinnuttuansa näki Lindan tietymättömiin kadonneeksi; kuinka hän sitten juoksi meren rantaan, peläten että Lindan pojat tulisivat häntä takaa ajamaan, ja pääsi veneellänsä kotirantaan. — Kalevanpoika kuunteli pahalla mielellä, puolella korvalla tuulitarkan puhetta. Sitten puhkesi hänen vihansa sanoiksi. "Naisen varas, valehtelija, kelmi kielenpieksijä, joka tahdoit lesken suruvuoteen tahrata! Toivotko sinä lörpötyksillä ja valeilla minua lepyttäväsi? Luuletko niin helpolla pääseväsi pulasta? Saa'os, rosvo, rosvon palkka!" Hän heilautti tamminuijaansa ja iski sillä kerran noitaa otsaan; niinkuin säkki kaatui tämä sanaa sanomatta, hengetönnä maahan.[24] Kalevanpoika riensi tupaan emoansa etsimään. Hän etsi sen ristin rastin, kaikki nurkat ja sopukat; mihin tie ei ollut auki, sinne hän väkivoimalla murti itselleen tien, niin että ryske siitä kuului peninkulman päähän ja ihmiset arvelivat sodan olevan tulossa. Jopa alkoi Kalevanpoikaa kaduttaa hänen mallittomuutensa, kun hän oli tappanut noidan, ennenkuin tämä oli tunnustanut, missä äiti oli kätkettynä. Kalevanpoika yhä etsi, etsi kymmenet kerrat, mutta ei löytänyt. Viimein, illan tullen raukesi hänen voimansa ja hän vaipui uneen. Maatessaan näki hän unen, joka lohdutti häntä hänen surussaan. Hän näki äitinsä kuin nuorena morsiamena, näki hänen iloitsevana ja lauleskelevana kuin ennen kylän kiikussa kasvatus-äidin luona. — Unessa näytetty hellän äidin haamu nuorena neitona, sepä ei tullut tämän lakastuvaisen maailman nurmilta, vaan kauempaa: äiti istui Ukon kartanoilla, onnen päivän paistehilla. — Seuraavana aamuna heräsi Kalevanpoika varhain ja alkoi mietiskellä yöllisen unensa johdosta. Hän ymmärsi nyt, että äitinsä oli kuollut.
Kuudes runo. Kaksi päivää suri Kalevanpoika katkerasti äitiänsä. Kolmannen päivän aamulla lähti hän kotipuoleen päin meren rannikolle. Raitis tuuli toi raittiimpia ajatuksia hänen mieleensä. Suomessa eli näet kuuluisa seppä, sota-aseitten takoja, vainokalujen valmistaja. Hänen luokseen päätti Kalevanpoika nyt lähteä saadakseen itselleen hyvän miekan. Hän muutti siis matkansa suunnan. Päivän, kaksi, jopa kolmekin vaelsi hän synkkiä saloja ja korpia; kun sitten ilta saapui, istahti hän kuusen juurelle, jossa synkät mietteet alkoivat täyttää hänen mielensä. Hän lausui: