Taas vitkat, viipyvät viikot saa
ja kuut ikipitkät ja ankeet;
saat uurastaa, yhä uurastaa,
kunis kurjana kuoppahas lankeet.
Ilo ansion ei, ei tyydytys työn
sykähyttävä syöntäsi täytä.
Sama ain' olet astuja arjen ja yön,
sääs synkk' ei seestyvän näytä.
Kuva karmivin, karkein ja runnelluin
olet vain sa nyt luomisen herran:
tapat juhtana riihtä sa suitsissa suin
joskoht' olit ihminen kerran.
Tapat rikkaan riihtä, mut itse sä jäät
yhä köyhää köyhemmäksi.
Näkörannassa raihnaan mierosi näät;
siin' on mitä työstäsi läksi.
Tai kenties kukkuratäysi jo on
viho viimein malja sun malttis,
osans' ottaa luonto jo lahjomaton,
lyöt, lyöty, jo viimein valttis.
Ja vuossatakahlees katkaiset,
elon tartut jo runsaussarveen,
käden käänteessä kohtalos ratkaiset,
käyt päivänlapsien parveen.
Tai — taas nuo viipyvät viikot saa
ja kuut ikipitkät ja ankeet,
saat uurastaa, yhä uurastaa,
kunis kurjana kuoppahas lankeet.
NÄLKÄISTEN KATSEET
Sitä ei ole tarvis niin tarkkaan nähdä, voi johtopäätöksen muutenkin tehdä, isän nälkäisen yks' ilme ramee, yks' äidin ja lapsen silmäys samee, ne enemmän kuin puhe pitkäkin haastaa, ne sydäntä raastaa.
Ne kertovat vaivoista vaikeimmista, ne haastavat herjasta, loukkauksista ja tuskasta, jonka jo lapsi peri, jota suoniinsa istutti äitinsä veri, joka polvesta polveen kuin sairaus siirtyi, löi leiman ja muotoon syöpyen piirtyi;