ne piinasta puhuu, ne syytöstä syytää isän ilmeistä, katseista kalvaista perheen. Sato kaunainen, katkera aikamme erheen: viha, vimma, ne niiss' ulospääsyä pyytää!
MIEROON
Ens kertaa kerjuulle suori emo lapsostaan. Mikä haikeus näin häätää mierohon nuori! Mut ankara, ah, elon vaikeus.
Mitä auttaa uuraus sitkee
ja lempi ja hellyys ja armaus,
kodin köyhän kun kylmille kitkee
kovan kohtalon hyytävä harmaus.
Aja mieroon vain ketä lemmit, side kaunein katkaise, rukka! Poves vaijenna ääni! Jos emmit, viho viimeinen vie kotis hukka.
TAPATURMA
Kohtalon nyrkkiin raakaan ratkesi raskas tiesi, harmaahapsinen miesi. Toit osas elämän vaakaan: juhtana uursit ja puursit kehdosta hautaan saakka; tuttuhan sulle taakka. Mutta jos kuinkakin uursit, ain yht' ankara retkes: turvaa taannut ei työsi, vaikk' oli eessä jo yösi. Ankeat iltahetkes, rauhaa suoneet ne eivät: känsäkättesi teelmät, vuosikymmenten heelmät — kaiken riistäjät veivät.
Hoipersit halk' okahiston turhaan tuskien yöstä. Palkaksi paljosta työstä sait vain armopiston.
Toit osas elämän vaakaan, harmaahapsinen miesi. Ratkesi raihnas tiesi kohtalon nyrkkiin raakaan.