Maassa kaikki kauhu karttuu.
Nyt jos koskaan aik' on kallis.
Ken sen nyt siis mennä sallis
ilman että työhön tarttuu?
Päiden pääll' yö uusi uhkaa.
Kiskur orjaraukan niskaan
kantamusta vielä viskaa.
Lupaukset ovat tuhkaa.
Oisko odotuskin turhaa?
Koska joka hetki tässä
orja-herra-elämässä
toivottoman toivon murhaa.
Odottaako, vaiko kerta
oman voiman urho olla
tehden selvän taistelolla
ilman miekkaa, ilman verta?
Unta ja totta.
Kuva kaunis aatoksissa:
ollaan onnen kesäkuussa, luomakunt' on laulelmissa, kukka maassa, lehti puussa. Astuu täällä inehmoinen, niinkuin poika jumaloiden, vainoa ei toista toinen, työ on onnen ehto noiden.
Mutt' on elo ympärillä: juoksee pohjan jäiset lampaat, talvi uhkaa; hyiset sillä silmät on ja julmat hampaat. Ihmislapsi maassa mataa, konnuus ompi elinehto, vainon myrkkynuolet sataa, palkka työn on kuolon kehto.
Unta nähdä, totta elää — vierii jalan alta tanner; epätoivon kannel helää, kuolon maa on elon manner.
Auliutta.