Yli maan kajahti käsky:
orjat olkohot vapahat!
Mutta kaikui toinen käsky:
kuolkohon kirottu orja!
Veri valahti, kuolo kulki vainoviikate kädessä kansan synkeän seassa; miehet maatui, naiset kaatui, sylilapset surkastuivat, vanhat vaivassa menehtyi; päivä hukkui hurmehesen, yö punotti punaverestä.
Ei sitä sijoa ollut, ei koko kuninkaan maassa, missä ei mitelty miekoin, missä ei kalpahan kajottu, missä ei olisi oltu pistin-julmissa pidoissa, missä ei oikeutta olisi hengenkaupalla himottu.
Loppui leikki. Kansa nääntyi, nääntyi myöskin näännyttäjä; tehtiin tuokion sovinto.
Vaan ei kerskunut kopea, ei ylen isoinen ollut —
Kun tiesi kuningas orjan, mahdin häntä mahtavamman tulevassa tuokiossa vaativan tilintekoa.
Sankareille.
He kuolivat kunnialla, vaikk' olikin saastainen pyövelin piilu ja hautapuheena pilkka.
He riensivät riemuiten kuoloa kohti kuin hääilon pitoon ja piirsivät nimensä elämän kirjaan poven punalla puhtahimmalla.