Heitä vapaudenkaipuu käski. Heitä kiihoitti tuhansien tuskaiset huudot ja kuolevain korina ja pakahtuvain parku.
Ja he rakastivat kansaa, he tunsivat sen tuskan, sen haikean ja vaikean kuoleman kulun, sen sorron ja riiston ja peijuun.
Ja eivät he voineet tyyninä seistä, vaan vihkivät itsensä ihanaan työhön ja nostivat vapauden punaisen vaatteen.
Ja katso: kuoloa kammoamatta sadat seurasi heitä ja tuhannet seuraa ja kokonainen kansa on jälkiä heidän valon, vapauden valkamoihin käypä.
Ja siksi he kuolivat kunnialla, vaikk' olikin saastainen pyövelin piilu ja hautapuheena pilkka.
Olojen pakosta.
Puree pedot kynsiänsä,
synkän ahnaat silmät kiiltää,
etsein hurme-einettänsä,
pedot ilman äärtä viiltää.
Nälkä, nälkä, nälkä kiihtyy.
Mutta miss' on uhriraukat,
missä polot piillen viihtyy?
Miks' on huolissansa haukat?
Joko — taikka.
Vapisevat vallan pylväät, suur' on hätä sortajoiden, koska ryntää urhot ylväät vastaan varustusta noiden.