Ja hymähti vielä matkalta, kun
monen vinhan jo virisi laulu,
kylä karkeloiva kun katosi pois:
"Niin tuttu, tuttu se taulu". — —
Pois, pois. Kukin kolkassa vaunun vait
oli kuin kuvapatsas ikään,
johon hehkua hengen lietsoa ei
vois maallinen mahti mikään.
Mut — kommunistinhan muistatte,
joka saarnasi lohtua vaivaan?
Mitä lausuikaan hän: "Lapsosten
on valtakunta taivaan."
Äkin viisauden tuta saimme me tuon,
vaitolo kun vaikea katkes,
syliss' äitinsä joukkomme nuorin kun
lapslahjoin lauluhun ratkes.
Tytön tyllerö, vuosilta neljän kai,
elohopean heljä ja herkkä,
sinikello keinuva taikka kuin
suvituulessa tutjuva kerkkä.
Sinikello —. Ei. Kuin hopeisen
soman soivan sa tiun luulit,
kun haltioissaan lauluaan
äkin lapsen sa laulavan kuulit.
Mitä lauloi hän? Sitä lauloi hän,
joka joukkojen suussa helää
joka kerta kun vuossadan eteenpäin
ne yhdessä tovissa elää.
Kun Bastiljen ne valloittaa,
kun seisoo ne suluilla kadun
tai kaatuu pyövelipistimiin
verin kirjaten sielunsa sadun.
Jota lauloi raatajat Suomenmaan,
kun uutta ne uursivat innoin,
yöst' aikain kun rotu rohkein sen
ylös astui henkensä hinnoin.
Jota sankarit ryysyiset lauloivat
ovell' ollessa tuhon jo hirveen,
jota kaiutti impemme kaunoiset
pään päällä jo päilyissä kirveen.