Niin, marseljeesia lauloi hän
suin hartain meille, jotka
maan vieraan helmaan heittänyt
oli koston korppikotka.
Ah, intoa, toivoa lauloi hän,
tulikipinän sieluhun viskas,
jokapäiväisyyden arjesta taas
säveleillään kiehtoen kiskas.
Ja määrään viittasi ylvääseen,
joka kaihtua uhkasi huoliin:
suku Suomen vartovi vaivattu,
verin viskattu piinatuoliin. — —
Niin lauloi hän. Lumos laulullaan
myös vieraat. Outo kieli
lisäs tenhoa vain. Mitä puuttuikin,
sen korvasi hehkuva mieli.
"Kas vain sitä tyttöä, ranskatar
hän varmaan on", tokas eräs,
kun marseljeesihin maireimpaan
hän vaununnurkassa heräs.
Ei, vieras, älköhöt Ranskahan
sua viekö sävelet vapaat,
ja työläiskunto jos kaipios on,
sitä lähempääkin sä tapaat.
Luo katseesi Suomeen! Siellä sä näät, mik' on työläisrinnoissa syttö, mikä kunto kahlitut kaunistaa. — Yks heistä on vain tämä tyttö.
KOHTAUS PIILOPIRTISSÄ
Tuli mieleeni piilopirtti ja kolkko kohtaus siellä: ovest' astui vangitun vaimo, hän nälkäleirille tiellä.
Oli uupunut matkallansa,
toviks poikkesi ystäviinsä.
Ah, kuin koko luokkansa kurjuus
oli syöpynyt piirteisiinsä!