Ja kummakos: raskaana raukka
ja lapsia kotona joukko,
ei turvaa, ja puhtaaksi nuoltu
kodin köyhän jok' ainoa loukko.
Valon välkettä ei niin missään,
joka puolella haikeus harmain,
nälän vaiva, mut vaivoista vaikein:
isä perheen piinassa armain.
Se se viilteli kuin väkipuukko,
se se kannusti vaimorukkaa
palan viimeisen miehelle viemään —
muu kaikkihan huolien hukkaa.
Oli käärössä kannikka leivän
ja särvintä myös erä niukka
ja variksenvarpaita lasten,
oli suuteloitakin hiukka.
Ja viitaten viemisiinsä
tokas perheen äiti aimo:
voi jotakin aina, jos tahtoo! —
Ihan melkein ylpeä vaimo.
Teki lähtöä juur rupatellen
miten miehen mieli nyt hyvä
salatuomiset saadessansa —
kun sattui jo isku syvä.
Palas leiriltä vaimo toinen
jobin-postin polttavan tuoden:
mies toisen jo kylmänä, kuolo
edell' ehtinyt antinsa suoden.
Polo leski! Hän kalpeena kalman
varis niinkuin tuulessa lehti.
Tovin tuijotti tyhjyyteensä.
Pisar kuuma kulmille ehti.
Pisar ainoa. Ammoin kaikki
jo kuivuihan kyynelten lähteet.
Ja tääkin kun auvo nyt ehtyi,
vihan viljaa vain oli tähteet.
Tovin tuijotti. Tuskasta huokas.
Eväskäärönsä kaappasi kuumein.
— Tämä lapsille, lasten nyt vuoro!
näin voihkas hän vimmaisin huumein.