"Ei hän herää", sanoi Terese, mutta pelkäsi itsekin. "Ja enhän minä toki voi antaa pikku Lotan sentähden kuolla, että pelkään hänen herättämistään." Hän kietaisi aamunutun ylleen, vetäisi kengät jalkoihinsa ja hiipi alas. Hän pelkäsi, pelkäsi pikku Lotan tähden, ihmisten herättäminen, vaikkapa vain yhden ainoankin, peloitti häntä, ja puutarhan suurten puitten alla oli niin hiljaista ja hämärää. Hän juoksi pitkin talon seinämää, lehvistön keskeltä kajasti sinertävää valoa, lintu, vain yksi ainoa lintu, vihelsi pitkän säveleen, taukosi, vihelsi taas. —
Hän koputti neiti Stefferudin ikkunaan, ensin varovaisesti, sitten kovempaa, neiti Stefferud ei herännyt, Terese kietoi aamunutun tiukasti ylleen, hän värisi vilusta. Mitä hän tekisi, hän koetti huutaa, mutta ääni petti, "mitä minä teen", sanoi hän ja katseli säikähtyneenä ympärilleen hiljaisessa puutarhassa. Silloin aukeni muuan etäämpänä oleva ikkuna ja muuan paitahihasillaan oleva mies katsahti ulos tiedustellen kovalla ja ankaralla äänellä, mitä oli tekeillä, tuo mies oli osastonpäällikkö Hage.
Terese säikähti niin kovasti, että koetti kätkeytyä painautumalla seinää vasten, mutta kun Hage vielä kerran kysyi, kuka siellä koputteli, vastasi hän: "minä vain".
"Kuka se semmoinen minä vain on?"
"Minä — Terese Bisgaard."
"Jumala varjelkoon", sanottiin ikkunasta ja valkoinen paita hävisi, mutta ikkuna jäi avoimeksi.
Hetken kuluttua ilmestyi taas pää ikkunaan.
"Mitä on tekeillä, lapseni?"
Teresen ääni värisi.
"Minun piti vain herättää neiti Stefferud, pikku Lotta on sairas ja minä aioin pyytää saada käyttää puhelinta" —