"Niinpä niin, te nauratte, te olette hyvä ihminen, mutta te ette huomaa, kuinka kaikki tuo on luhistamassa meidän pientä, rakasta yhteiskuntaamme. Jäljettömiin on maaseudulla kadonnut kunnioitus virkamiehiä kohtaan, täälläkin kunnioitetaan enemmän maakauppiasta, hänelle ollaan velkaa, kuin pappia tai tuomaria, semmoinen ei ole hauskaa."
"Niin, hauskaa se ei ole", myönsi rouva Hage ja jatkoi huokaisten: "juopa tulee yhä suuremmaksi ja toisella tavalla kuin ennen, me tulemme yksinäisemmiksi. Ja köyhemmiksi", hymyili hän jälleen.
"Ei se naurata", sanoi pastori Langen vakavana ja pudisti päätään.
Rouva Hage kulki oikotietä peltojen poikitse, aurinko oli juuri laskemassa, sen viime säteet kimaltelivat virran kalvossa, rannat peittyivät sinertävään hämyyn.
Pappilan puutarhan suuri tuomi oli aivan valkoisenaan kukkia, jokainen tuulenhenkäys kuljetti ympäristöön voimakasta tuoksua.
Rouva Hage pysähtyi ja katseli ympärilleen. Kerran kai hänkin lähtisi — jättäisi kaiken, jonka tunsi, jota rakasti. Pappilassa oli hän lapsuutensa elänyt, siellä oli hän sinä suvena mennyt kihloihin — ah, niin monta vuotta sitten, — nuorena asianajajan rouvana oli hän asunut kolme vuotta sillan luona olevassa pienessä talossa, — jossa nyt asui nimismies, — ja pohjoisessa vietettyjen vuosien perästä olivat he muuttaneet takaisin tänne, — ja tänä kesänä tulivat he asuneeksi täällä — hyvä jumala, hänhän oli asunut täällä jo kolmekymmentä vuotta.
Kerran — niin, kerran oli hän kaikesta sydämestään toivonut pääsevänsä pois täältä — uusiin ja suurempiin oloihin, rikkaampaan elämään, monien ihmisten pariin. Mutta nyt — jaksoiko hän edes ajatella lähtemistä? Eikö hän ollut viihtynyt täällä hyvin monta vuotta, kunnes se ihme tapahtui, että seudulta alkoivat ystävät kuolla sukupuuttoon, vanhat perheet lähtivät pois tai muuttivat manan majoille, uusia ei tullut sijaan, ja ne jotka tulivat olivat arvottomia, elämä oli muuttunut yhä yltyväksi yksinäisyydeksi, joka kaikkialta häntä uhkasi. Ja sittenkään —
Hän kulki hitaasti edelleen. Mahtaisivatkohan niityt vielä virkistyä, jos tulisi sadetta? Kunpahan hän vain saisi Hagen ottamaan vuokraajan. —
Mutta Hagehan tahtoi aina olla kaikkea sitä, mihinkä hän ei sopinut — onnettomuudekseen. Maanviljelijä ja pitäjäpolitikko — saaden osakseen pelkkiä vastoinkäymisiä. Tila rappeutui ja talonpojat hymyilivät happamesti kulkiessaan tuomarilan maitten yli johtavaa polkua. Ensiksi he syrjäyttivät hänet puheenjohtajan toimesta ja viime vaaleissa hänet jätettiin tykkänään pois kunnanvaltuustosta, se oli häntä harmittanut, hän oli vanhentunut ja käynyt entistäänkin harvasanaisemmaksi. Aamuisin hän aina asetti kirjoituspöydälleen suuren arkin paperia, erohakemusta varten. Mutta hän ei koskaan ollut saanut otetuksi kynää käteensä.
"Kai minun täytyy se erohakemus kirjoittaa", sanoi rouva Hage ääneen ja kulki pitkin askelin kotia kohden.