"Niin, sillä pidäthän sinä minusta", sanoi Terese, sanat tulivat hiljaa, pelokkaina, tuo arkuus koski Hagen sydämmeen.
Terese hiipi hänen luokseen ja laski, varpailleen nousten, kätensä hänen olkapäilleen, "oletko varma siitä, että pidät minusta", kysyi hän.
Hage kumartui häntä kohden ja tunsi hänen hengityksensä sivelevän kasvojaan, lämpimän, pehmeän, suloisen hengityksensä, joka sai hänet yhtäkkiä ajattelemaan pienen lapsen tuoksuvaa huountaa; myytynä, hävinneenä ja hämmentyneenä sanoi hän katkeralla äänellä:
"Tarvinneeko sinun sitä kysyä minunlaiseltani vanhalta narrilta."
Silloin naurahti Terese lyhyesti ja onnellisena, luoden Hagen silmiin syvän, tumman katseen, tarttui hänen käteensä, painoi sitä poveaan vasten, joka pehmeänä, kiinteänä ja lämpöisenä myötäsi, ja kuiskasi: "juuri tuommoisena minä sinua rakastan."
Hage tunsi ikäänkuin nyyhkytyksen vavahduttavan ruumistaan, suloinen tuska poltti hänen suonissaan, hän puristi Tereseä itseään vasten niin kovasti, että tämä pyysi, "älä tapa minua", sitten he seisoivat kauan vain toisiaan katsellen. Vihdoin kolkutettiin lujasti ovelle ja muuan ääni sanoi, "eikö tässä talossa enää aiota syödä."
Mutta istuessaan yksinään päivällispöydässä, painui hänen päänsä käsien varaan. Minä luulin ottaneeni käteeni aran, pienen linnun, ajatteli hän, ja nyt minua ympäröikin kesä, joka laulaa ja kukkii aivan liian kerkeästi. Hän nousi, ruokiin hän ei ollut koskenut, ja sanoi ääneen: "ihmislapsi, tiedätkö mitä olet tehnyt", ja meni ikkunan luo, se oli auki, hän katseli ulos, kuuma kesäkuun aurinko paistoi puutarhaan, syreenit tuoksuivat. Minnekä olivat vilpoiset varjot kadonneet?
Seisottuaan näin hetken, rupesi hän kuuntelemaan, hänenkö askeleensa kuuluivat yläkerrasta, hänenkö askeleensa kaikuivat kaikkialta? Eikö hänen huoneessaan kävellytkin joku — ja puutarhassa? Hänen hyräilynsäkin, tuo virkeä, suloinen hyräily, soi kaikkialta, hänkö hyräili, missä hän oli, eikö hän ollut täälläkin? Vai kesäkö vain kaikkialta uhosi — kesä kukkivine syreeneineen.
Hän aikoi lähteä, mutta muistikin, ettei ollut syönyt päivällistä, hän oli nälkäinen, hirveän nälkäinen. Huokaisten istuutui hän pöytään ja rupesi syömään jäähtynyttä hiilospaistia. —
— Joka päivä, heti illallisen jälkeen, kuuli hän ovikellon soivan, "tuo on hänen soittonsa", sanoi hän itselleen, "senkin sinä jo tunnet", hänen sydämmensä rupesi jyskyttämään, "vanha narri", sanoi hän ja meni avaamaan.