"Missä sinä retkeilet iltaisin", oli Terese kysäissyt, "kyllä minä tiedän, että sinulla on semmoinen tapa ja minä tahdon tulla sinun mukaasi."
"En todellakaan tiedä, missä tapaan kävellä", valehteli Hage, hän ei olisi mitenkään uskaltanut hiiskahtaa retkistään syrjäkaduilla, ne tuntuivat yhtäkkiä niin mahdottomilta.
"Sitten me kuljemme minun reittejäni", sanoi Terese, ja he kulkivat hänen reittejään, Kirkeveieniä Vestre Akerille, jota hän vihasi.
"Kaikki Vestre Akerin kulkijat ovat toistensa näköisiä, naamaltaan yhtä ikävystyttäviä", yritti Hage.
"Meidän on oltava sen pirteämpiä", laverteli Terese hymyillen.
Mutta sinä iltana oli Hagella vakavaa puhuttavaa, hänen täytyi matkustaa kotiin, monet syyt sitä vaativat, äiti tarvitsi häntä, lomasta oli jo päätetty - kotona oli vakavia kyseessä. Mutta siitä hän ei puhunut mitään, että hänen täytyi lähteä matkalle päästäkseen hetkeksi rauhaan.
Hage selitteli syitään kauniisti ja monin koukeroin, mutta Terese keskeytti hänet.
"Tottakai sinä lähdet, rakkaani".
Hage tunsi pettymystä, "eikö sinun tule minua ikävä", kysyi hän.
"Minä en ole elossa niinä päivinä, jotka sinä olet poissa", vastasi
Terese avomielisesti.