Tulinen, suloisentuskallinen onnentunne läikähti hänen povessaan, tämä oli hänelle vielä niin uutta, mutta samassa puhkesi Terese puhumaan:
"Mutta ensi sunnuntaina on sinun syötävä päivällistä meillä."
Hage säikähti niin, että oli astua ojaan, hän harppaili hetkisen niin pitkin askelin, että Teresen täytyi juosta hänen perässään.
"Eihän siitä nyt noin kannata säikähtyä", hymyili hän, "emmehän me toki aio sinua syödä."
Silloin kääntyi Hage häntä kohden ja sanoa paukautti keskellä Sognsveileä kovalla ja uhkaavalla äänellä: "sinä et kunnioita minua vähääkään."
Ja sitten hän taas jatkoi harppailemistaan, pyrkien pois Teresen lähettyviltä, hatun hän sieppasi käteensä ja raivosi itsekseen, kuinka saattoikaan vanha ihminen päästää suustaan moisia typeryyksiä — tykkänään häväistä itsensä.
"Menemmekö pelloille kävelemään", huusi hän taakseen Tereselle, rypistäen katkeroituneena kasvojaan.
"Menkäämme jumalan nimessä", luikkasi Terese hengästyneenä, — Hage ei voinut eikä uskaltanut katsoa, itkikö hän vai nauroi.
Hän rauhoittui vasta noustessaan erästä pientä mäkeä ja kävellessään pitkin peltopolkua. Terese ilmestyi hänen viereensä, hän pisti kätensä Teresen kainaloon; he istuutuivat mäen rinteelle, he istuivat hiljaa, he kuulivat vienoa solinaa kuivan, savisen ojan pohjukasta, siellä virtasi pienoinen puro, tummana ja tiheänä mustotti pensaikko, orapihlaja kukki, peltojen yllä oli lämmintä, sinistä auerta, ja leivonen lauloi vielä, vaikka jo oli ilta.
Terese istui leikkien hänen kädellään, hetken kuluttua kuiskasi hän hiljaa: