"Pitäisikö minun sitten kunnioittaa sinua?"
"Ei — lapseni — ei, minä vain puhuin tyhmyyksiä."
Terese hypisteli hänen sormiaan, toista toisensa perästä:
"Minä kyllä kunnioitan sinua. Ja minä pelkäänkin sinua hieman, jos siitä tietoa tahdot. En kuitenkaan vielä niin paljon, että se mitään tekisi, mutta sinun juhlallisuuttasi minä en pelkää, sitä minä todellakin vähän naureskelen, niin minä teen. Mutta sinä voisit saattaa minut todella pelkäämään — jos vetäisit viivan meidän välillemme, minun ja itsesi välille, sen välille mikä on sinun ja mikä on minun. Minä tuon syreenejä huoneeseesi, mutta sinä et siitä pidä, minä kosken sinun kirjoihisi, mutta sinä et salli kenenkään koskevan kirjoihisi, minä peitän sinun vuoteesi, se tuntuu sinusta sopimattomalta, — jos tuo kaikki on pelkkää häveliäisyyttä ja juhlallisuutta, niin en minä siitä välitä. Mutta jos sinä tarkoitat, että minun on sinua pelättävä — että meidän on pysyttäydyttävä etäällä toisistamme — niin enpä tiedä, kuinka meidän kahden käy. Jollet sinä tahdo minun tuovan kukkasia huoneeseesi tai koskevan sinun kirjoihisi tai kiskovan sinun sormiasi sijoiltaan — niin sinä voit kyllä peloittaa minut sitä tekemästä, mutta samalla peloitat sinä minun rakkauttanikin."
Hiljaa ja hartaana kuunteli Hage hänen sanojaan, Terese tuntee minut perinpohjin, ajatteli hän, hän näkee minun lävitseni, ihmeellistä: hänen äänensä soi kaikkialta, puron solinasta, leivosen laulusta, sinisen autereen seasta, tummasta, väräjävästä pensaikosta. Vielä kauan Teresen tauottua puhumasta, kuunteli Hage hänen ääntään.
Sitten hän sanoi: "sinä ymmärrät, mitä minä en ymmärrä, minä olen vain vanha narri. Mutta on jotakin, mitä sinä et koskaan opi käsittämään."
"Mitä se on?" kysyi Terese ristien kätensä hänen käsivartensa ympäri, "sano minulle se, ehkäpä minä sen sittenkin ymmärrän."
"Minusta tuntuu joskus — usein — kenties aina - siltä, etten minä ole oikea ihminen, että minä olen vain ihmisen varjo, sinun aurinkosi paisteessa varjo ehkä katoaa, huomaatko sinä sitä, lapsukaiseni", sanoi Hage ja hymyili pilaillen Tereselle, mutta hänen katseessaan piili salaista pelkoa.
"Enhän minä", sanoi Terese ja siirtyi säikähtyneenä lähemmäksi Hagea.
"Ei se tee mitään", sanoi Hage lempeästi ja suuteli hänen käsiään.