"Niinkö luulet — ehkäpä", sanoi Hage, mutta hän ajatteli, että oli sittenkin jotakin, mitä Terese ei nähnyt eikä ymmärtänyt.
Yhtäkkiä Terese naurahti ja keikautti päätään: "Tyhmyyksiä! Ja sunnuntaina sinä sitten tulet meille. Ruokalista on seuraava: lientä, vasikanpaistia ja jotakin kotonatehtyä jälkiruokaa, ei rippuistakaan muuta."
"Sinun on siis ilmoitettava asiasta vanhemmillesi ja niille toisille", sanoi Hage kohtaloonsa alistuneena.
"Niin, jumalan kiitos — nyt he utelevat minut hengiltä."
Gaustadiin vievää polkua kulki kaksi keskenkasvuista poikaa, he lauloivat särkynein, murrosiän äänin
Jos lailla kuninkaan ma linnan rakentaisin, niin kullastani saisin ma linnaan valtiaan.
Teresen silmät kyyneltyivät: "voi, tuota laulua - en tiedä miksi minä tunnen itseni niin onnelliseksi sitä kuunnellessani. Oletko sinä sitä poikana laulanut?"
Johannes ei muistanut laulaneensa.
"Ennenvanhaan — haaveillessani 13—14 vuotiaana kesäiltaisin St. Hanshaugella, oli vanhassa huvimajassa aina joitakin poikia, jotka lauloivat 'jos lailla kuninkaan. Sitä lauloi varsinkin muuan pitkä, punatukkainen poika, jota minä kovasti ihailin, hyvä jumala, kuinka ne suvi-illat olivat ihania. Rakennatko sinä minulle linnan?"
"Minä koetan", vastasi Hage ja työnsi keppinsä maahan. Hän tukahutti huokauksen, joka pyrki esiin hänen muistellessaan kadottamiaan vuosia, vuosia, jotka tekivät sen, ettei hän koskaan kykenisi laulamaan Teresen lapsuuden laulua niinkuin tämä oli uneksinut.