Anteeksipyydellen sanoo Bisgaard vieraalleen, "kun ne ovat murrosiässä", ja vieras hymyilee ymmärtäväisesti, tyytyväinen ei hän kylläkään ole, hän laskee ajan kulumista, kello on nyt kolme, jumala ties, kuinka monta tuntia hänen vielä on kestettävä. Terese tulee — hänenkin poskilleen on puna kihonnut — hän on pyydystänyt loukatun ja keskustellut hänen kanssaan kahdenkesken keittiössä, minun tähteni, on hän pyydellyt, ja sisaren rukoukset ja paistin käry ovat taltuttaneet Torgrimin. Mutta Terese on hermostunut, tämä on minun kotini, on hän moneen kertaan sanonut itselleen, miksikä pelkäisin näyttää sitä hänelle — mutta hän pelkää sittenkin.
Käydään pöytään, on hieman ahdasta, mutta perhe on puristautunut yhteen myttyyn, jotta vieraalla olisi riittävästi tilaa. Anna on loukkaantunut, hänen näet täytyy syödä pienemmän pöydän ääressä ja auttaa pienimpiä, hän murjottaa ja saa monta varoittavaa katsetta.
Liemi syödään vaieten, Terese on tullut mykäksi, yhtäkkiä hän muistaa neiti Stefferudin kertoneen, ettei Hage pidä liemistä, hän on onneton, hän ei uskalla katsahtaakaan Hageen.
Paistivatia vieraalle johdatettaessa hairahtuu Torgrim, hän on siinä määrin anarkisti, että hän ehättää ensimmäisenä varaamaan itselleen annoksen, hänellä on mahtava ruokahalu ja hän täyttää lautasensa parhailla viipaleilla. Hillitysti, mutta tarmokkaasti sekaannutaan ylimmältä taholta asiaan, nuoremmat sisarukset tirskuvat, anarkisti on tulipunainen, raivostunut ja kiukuissaan.
Terese vapisee tuolillaan, anna hyvä jumala tämän pian päättyä, pyytelee hän, mitä tästä on hyötyä, hän ja me, me ja hän, emmehän me sovi yhteen. Ehkäpä en minäkään sovi hänelle, ehkäpä tästä kaikesta on vain onnettomuutta seurauksena.
Ei Hagekaan tunne sopivansa seuraan, hän kohmettuu kohmettumistaan. Liemi maistuu pahalta, hän kauhistuu lankonsa siivoamattomia tapoja. Tuskastuneena ajattelee hän, että annahan kun tästä selviydytään, niin kyllä seuraavaan kertaan aikaa kuluu. Hänen ajatuksensa jatkavat harhailujaan, ne kiintyvät Tereseen, tämmöistä on siis hänen jokapäiväinen elämänsä —
- Hän tulee katsahtaneeksi ylöspäin — hänen on vastaanotettava jotakin — ja huomaa toisella puolen pöytää istuvan Teresen. Hän istuu aivan hiljaa ja katselee lautastaan, hän on hyvin onneton ja hyvin kaunis. Ja yhtäkkiä tuntee Hage povessaan taas tuon odottamattoman, oudon läikähdyksen, hänen silmänsä rävähtävät auki ja hän näkee itsensä.
Hän johtuu ajattelemaan äitiään — itsekään tietämättä kuinka. Jos äiti nyt olisi täällä, ajattelee hän, olisi hän kaikkein kanssa puheissa, kaikkia kohtaan osoittaisi hän mielenkiintoa, kaikille olisi hänellä sana varattuna, hän olisi saanut heidät puhumaan, hymyilemään, iloitsemaan, ja liemestä olisi hän sanonut — hänkään ei olisi siitä pitänyt — että se oli parhainta, mitä hän koskaan oli syönyt.
Mutta hänelle itselleen olisi äiti kahdenkesken sanonut, että sinä käyttäydyt sangen sopimattomasti, Johannes, ja minä kun olen aina pitänyt sinua sivistyneenä miehenä.
Hage hämmentyi kuullessaan nämä sanat — hän oli luullut olevansa sivistynyt mies — ja siirrähteli rauhattomana tuolillaan. Terese katsahti häneen, Teresen silmät olivat kyyneleiset — hänen tähtensä — ja hänestä tuntui kuin olisi Terese pyydellyt - vältä jumalan tähden ylimielisyyttä, armollisuutta ja muuta semmoista — onhan hän sivistynyt mies?