Ja ennenkuin hän itse huomaakaan, on hän kilauttanut lasinsa reunaan ja ruvennut pitämään pientä puhetta, hän kiittää siitä, että perhe on ottanut hänet niin ystävällisesti vastaan ja pyytää appivanhempiaan osoittamaan suvaitsevaisuutta uutta, vierasta ja hieman liian vanhaa poikaansa kohtaan, joka tahtoo tehdä kaikkensa ollakseen iloksi ja hyödyksi — vaikka hän, yksinään elelleenä, onkin hieman outo jäsen näin suuressa perheessä.
Pöydän ympärillä ollaan liikutuksen vallassa, ja Hage itsekin on sanomastaan hieman hämmentynyt. Terese näyttää olevan hyvin kaukana, kyyneleet juoksevat nyt valtoimenaan, mutta ne ovat varmaankin ilon ja kiitollisuuden kyyneleitä. Bisgaardkin yrittää pientä puhetta, hän sotkeutuu sanoissaan, mutta tarkoitus on hyvä, eikä kukaan kiinnitä huomiota hänen kompasteluihinsa.
Kahvia juotaessa ollaan jo hyvällä tuulella. Hage polttaa Bisgaardin sikaareja, hyviä ne eivät ole, mutta hän on kärsivällinen. Hän keskustelee ystävällisesti politiikasta anarkistin kanssa, he keksivät omaavansa yhtäläisen maailmankatsomuksen, se hämmennyttää anarkistia, hän mykistyy. Hage on jutuissa kaikkien kanssa ja loppujen lopuksi saa hän, suureksi kauhukseen, Lotan syliinsä. Kun pienin rupeaa parkumaan, hymyilee hän ymmärtäväisesti. Onneksi saa hän luvan mennä päivällislevolle omaan asuntoonsa, Terese sitä ehdottaa, hän seuraa Hagea portaille, painautuu hänen syliinsä ja kiittää häntä.
Mutta päästyään onnellisesti alakertaan, on hän sittenkin mitä suurimmassa määrin tyytymätön. Bisgaardin sikaarin heittää hän pesään ja sytyttää erään omiaan, harppaillen ympäri huonetta itsekseen mutisten. Nyt on hänestä siis tullut perheenjäsen, sekin. Hän on tuttavallisissa väleissä koko liudan kanssa. Piru ties, mihinkä sinä olet sotkeutunut, tokaisee hän kovalla äänellä.
Mutta vielä tyytymättömämpi on hän johonkin muuhun, jota hän vain epävarmasti aavistelee, hän on tyytymätön vanhaan, harmaaseen erakonmieleen, joka ei koskaan tahdo oikein sulaa. — — –
– – –
Seuraavana päivänä on hänen lähdettävä matkalle. Terese saattaa häntä asemalle.
Terese on hiljainen ja kalpea, hän innostunut ja matkatuulella, hän rakastaa matkustamista, jopa aseman meluakin, kupoolien kajahtelua, ihmispaljoutta, raskaita, jykeviä vetureita, iltavalaistusta ja hehkulamppuja, junanhajua, täyttyviä vaunuosastoja, ikkunan vieressä olevaa paikkaa, joka on hänen, kaikesta tästä tulee hän loistavalle tuulelle.
Hän seisoo vaununportaalla ja hymyilee Tereselle: "nyt saa juna minun puolestani lähteä". — "Niin, nyt sinä olet iloinen", vastaa Terese.
Hage hymyilee ja nyökkää. Hän odottaa junan ensimmäistä nytkähdystä, sen hidasta liukumista asemalta, sinisestä, hämyisestä suviyöstä kasvavaa maisemaa, ikkunan alati vaihtuvia näköaloja, kaupunkimaisuuden häipymistä, maitten ja metsien lisääntymistä, virtoja, joiden yli juna kulkee, siltojen kumeata, odottamatonta pauhua, reippaasta menosta hän iloitsee.