Iloisten lomatunteitten vallassa käveli Hage seuraavana aamuna Bergenin laitureja.
Ilma oli harmaa, mutta sateeton, pehmeätuntuinen, tunturit häämöttivät tummahkoina varjoina ohuen sumun seasta. Tämä on länttä, ajatteli hän. Hänen tavaransa olivat jo vuonolaivassa, jonka piti lähteä puolen tunnin kuluttua. Hän oli jo melkein kuin kotona seisoessaan kannella ja tuntiessaan tuon pienen, likaisen laivan hajun, nähdessään kokassa olevat tynnyrit ja kurkistaessaan kolmannen luokan kajuuttaan, jonka ilma oli raskas ja ummehtunut, jonka likaisilla penkeillä hän oli poikana maannut matkustaessaan kotiin lomalle. Tuossa seisoi joukko talonpoikia tirkistellen aatoksissaan lastiruumaan, kaksi vanhaa eukkoa istui kirstuillaan tuijottaen eteensä jäykin kärsivällisin matka-katsein, - eiköhän tuo mies, jolla oli ruosteenpunainen parta ja leveät punapilkulliset kasvot mahtanutkin olla kotiseutulaisia? Ja kapteeni, suurine nenineen ja keltaisenvihreine partoineen, oli ihan ilmeinen hänen kouluaikojensa kapteeni.
Tupakkasalongissa kirjoitti hän kortin Tereselle, ilmoittaen muutamin sanoin olevansa jo melkein kotona, sitten hän taas kiirehti kannelle.
Hän katseli tuntureja: rinteillä oli taloja ja puutarhoja, harmaina ja alastomina häämöttivät ylimmät huiput sumun seasta. Vuonon suullapäin kiiti sadekuuro, mutta pohjoisesta pilkotti sinistä taivasta.
Hän sytytti piippunsa ja puhalteli onnellisena savuja. Loma — —
Laiva lähti. Uoma umpeutui hänen takanaan, maataloja liukui ohi, veneitä keinui höyrylaivan aallokossa, muutamat poikaset heiluttelivat lakkejaan… Sitten näkyi molemmilta puolilta vain harmaata tunturia — silloin tällöin keksi pilkahduksen merestä ja saaristosta tai viheriöitsevistä lahdelmista pikkutaloineen, olipa eräässä niemenkärjessä suuri huvilakin, lippu paukkui aamutuulessa, se oli tienviittana.
Monena vuonna oli Hage matkustanut maitse kotiin — niin, hän ei ollut kulkenut laivalla sittenkuin ensimmäisinä ylioppilasvuosinaan. Mutta kaikki tuntui hänestä tutulta. Täällä oli muuttumaton maailma. Tunturia, harmaata tunturia, välipalana mereen ulottuva koivikkorinne, sen takana korkeampia tuntureja, etäisyydessä vaalea selänne… Mereltä tullut lokkiparvi seurasi laivaa, rauhallisesti ja tasaisesti se nousi ja painui, pysytellen aina yhtä etäällä laivasta, Hage tuijotti tuota valkoista saattuetta, eiköhän tuo sama parvi ollut seurannut häntä jo hänen poikavuosinaan?
Hän seisoi laivan kokassa, täällä oli hän oleillut matkustaessaan kotiin lomalle. Noilla touviläjillä oli hän lepäillyt ja nukkunut, kun ilma kajuutassa oli käynyt liian raskaaksi, jäykkänä ja vilustuneena oli hän herännyt, mutta iloiten matkan joutumisesta. Ja tuolla alhaalla, välikannella, oli hän pujottautunut rahvaan sekaan saadakseen tuntea kotoista tuoksua ja kuulla kotiseudun hitaastilaulavaa murretta. Ja kajuutassa oli istunut vaimoväkeä lapsineen, joilla oli ollut käsissään vesirinkilöitä, ja laivan sivuutettua Stav-vuonon oli kajuutan ilma saonnut sanoin kuvaamattomaksi hajuksi…
— Ei oltu suinkaan millään pikaretkellä, matka kesti melkein koko vuorokauden, lukemattomiin laitureihin poikkeiltiin, ja jokaista tarkasteli Hage yhtä suurella mielenkiinnolla. Mikään ei ollut muuttunut, ei ainakaan ollut muutosta havaittavissa, ja kuitenkin oli kulunut niin monta vuotta, hyvähän oli, että elämä edes jossakin pysyi entisellään. Kaikki oli ennallaan: pienet laiturit, syvä, mustanvihreä vesi, jauhosäkkien keskellä odottelevat liikkumattomat miehet, tytöt valkoisine huiveineen, musta hevonen työrattaineen tiellä. Hagen täytyi parissa kohden mennä maihin tarkastamaan tuota mustaa hevosta, katsomaan tietä, joka kapeana, koivujen varjossa, nousi jyrkän tunturin kuvetta. —
— Ilta tuli tehden kaiken salaperäisemmäksi ja arvoituksellisemmaksi. Mustina kohosivat tunturit mustasta merestä, alkoi sataa, hienon hienosti tihuuttaen, ilmassa oli vain kuin sumua. Pimeässä tulivat kaikki tuoksut ja hajut voimakkaammiksi, tunturin rinteiltä levisi merelle suloista koivuntuoksua, se sekaantui tervanhajuun, laivanhajuun, merenhajuun… Hiljaisuus hiipi kaikkialle, tunturien varjossa vallitsi ihmeellinen äänettömyys, koti… koti…