Matkustajat olivat menneet levolle, välikannella seisoskeli pieni, äänetön parvi miehiä ja naisia, jotka aikoivat nousta seuraavalle laiturille, muuan piippu hehkui, merimiehet järjestelivät tynnyreitä, härkä mylvähteli lastiruumassa, mutta öinen hiljaisuus vaimensi kaiken melun.
Hage meni peräkeulaan. Nyt kuljettiin niin lähellä tunturiseinää, että hän kuuli, kuinka aallot koskena kohisten murtuivat tunturia vasten. Jyrkän seinämän juurella oli muutamia harmaita talaita, pari miestä puuhaili verkkoineen. Jyrkänteen laelta pilkahti valoa jostakin mökistä. Leppien peittämään halkeamaan oli koski uurtanut vaahtoisen uomansa. Vuonon pimennoista kuului merilintujen hiljaista räkätystä, kova käheä ääni kirahti, siipiä havahtui unesta, ne havisivat hetken ja asettuivat sitten taas lepoon…
Tämä muuttumattomuus juuri on onnea, ajatteli hän. Muuttumattoman ja kadottamattoman omistaminen, käväisyt entisyydessä, olivat hänen salaisia aarteitaan. Mutta tuota muuttumatonta oli vain hänen mielessään. Satoja pettymyksiä olisi hän kohdannut, jos hän olisi noussut maihin, tältä laiturilta, seuraavalta, miltä tahansa, tai sekaantunut ihmisjoukkoon. Mutta hänpä ei noussutkaan maihin, hänpä ei sekaantunutkaan ihmisjoukkoon, yhä vaan jatkoi hän matkaansa, yhä kauemmaksi hän kulki, yhä lähemmäksi kotia, vain harhaa ja silmänlumetta oli, että hän vihdoin nousi maihin eräälle laiturille, matkaansa hän yhä jatkoi, aatostensa salaisia, muuttumattomia tienoita kohden. Kaikki, mitä hän näki oli sielun heijastusta, muuttumattoman sielun heijastusta, tunturit, tuoksuva koivikkorinne, koskenkohina, ihmiset talaan luona, lintujen räkätys pimeässä, — kaikki oli saman sielun harhakuvaa. Kerran ilmestyy sielu meille, silloin kun kaikki vasta on tulossa, ja sitä sielun kuvaa on onnekasta palata katselemaan. Sitä juuri me nimitämme kotiseudun kaipuuksi, nuoruuden kaipuuksi, se on sielumme ensimmäisen kuvan kaipuuta, niitten tienoitten kaipuuta, joista me luulemme sen löytävämme.
Voi, niitä päiviä, jolloin kaikki vasta oli tulossa! Niiden suloisuutta, niiden tuskaa, kalleinta ehkä on niiden tuska. Kadonneita nuoruusvuosia, joiden menettäminen on meidän suurimman murheemme syynä, tuska elättää niiden muistoa, niiden suloisuus on painunut lähtemättömästi mieleemme. Me emme tiedä sitä, me voimme yhtäkkiä pysähtyä kuuntelemaan; mitä me kuuntelemme, mitä me näemme, mitä me tunnemme: tuossa on polku, meidät valtaa poikuusaikojemme polun tunnelma, lahdelman tunnelma, jossa me olemme uineet, pensaikon, johon me haaveinemme kätkeydyimme valoisien suviöitten vietellessä meitä yksinäisyyteen, — mitä me kuuntelemme, mitä me näemme, mitä me tunnemme, — omaa sieluamme — nuorta, kirkasta sieluamme…
… Sateensuojassa, kyyristyneenä erään touvikäärön päälle, vaipuneena muisteloihin, jotka itsestään hiipivät hänen mieleensä, muita maailmoja eläen, kuunteli hän höyrylaivan kohinaa ja etäistä aaltojen murtumista tuntureja vasten, seurasi harmaalle taivaalle mustina kuvastuvien tunturien ääriviivojen leikkiä. Hän kuunteli kosken pauhua, odottamatonta aironloisketta erään talaan edustalta, tuijotti suurin silmin laiturilyhdyn kellervänpunaista loistetta, jota musta vesi kuvasteli. Mitä oli hän muuta kuin kappale kappaleiden joukossa, joissa yö humisi, joissa kaikki säveleet värisivät, joita vasten kaikki öiset, pehmeät aallot särkyivät…
Ja aina kun tietoisuus hänessä hitaasti heräsi, ja hän näki itsensä, tuntui hänestä siltä kuin olisi hän pyhiinvaeltaja, joka on käymässä pyhillä paikoilla ennenkuin ryhtyy suureen ja vaaralliseen tekoon. Hän olisi mieluimmin jäänyt pyhään maahan, salaperäiselle retkelleen, kadonnut ja unhoittunut niiden hautojen sekaan, joita hän kunnioitti, mutta hänellä oli velvollisuus täytettävänään…
Toivoiko hän, että maa sulkisi hänet syliinsä? Hän ei tiennyt, mitä hän toivoi, hän ei tahtonut sitä ajatellakaan, ajatteleehan hurskas pyhiinvaeltaja vain pyhiä paikkoja ja pyhiä tapauksia …
Hiljaa liikkumattomana hän istui, katsellen pimeydessä hitaasti ohiliukuvia tuntureja. Kerran heräsi hänessä ajatus, että tästä ei Terese pitäisi, tätä ei hän ymmärtäisi, hänelle ei nuoruus merkinnyt päiviä, joiden piti tuleman, hänen päivänsä tulivat varmasti, olivat tulleet, hänen elämänsä oli lakkaamatonta nuoruutta. Mutta sitten haipui Teresen kuva hänen mielestään, hän istui pimeyteen kätkeytyneenä, katsellen tuntureja, kuunnellen huminaa…
Vihdoin tuli hänen vilu, tuuli oli kääntynyt ja pirskoitteli sadetta hänen päälleen, hän nousi, meni tupakkahyttiin ja asettui levolle. —
— Hän heräsi siihen, että laiva oli pysähtynyt, avoimesta ovesta tiedusteli muuan mies, oliko hän Jonassen, "olettenks tee Jonassen", Hage hypähti ylös ja vastasi kiukkuisesti; hän tunsi olevansa nälkäinen, likainen, kurja.