Oli päivä. Oltiin pysähdytty eräälle pienelle laiturille, mäellä, kappaleen matkaa laiturista, oli pari kolme taloa, kapea tie kiipesi vaivaloisesti tunturin rinnettä, ylempänä oli kirkko, lähellä sitä valkoinen talo ja matalia puita. Aurinko paistoi alastomille tuntureille.
Pappila — ajatteli Hage ja pudistelihen, kunpahan saisi peseytyä ja hieman aamiaista.
Hän meni välikannelle. Isossa kajuutassa nukkui ihmisiä kylki kylessä, piika käveli käytävässä pukeutumispuuhissa.
"Pestäkö? Eikös teitillä ole hyttiä? No, sitten saatte pestä ittenne olutpuolikkaassa."
Piika niisti nenäänsä alushameeseensa. Mutta yhtäkkiä hän pysähtyi tuijottamaan.
"Mutta näänkös minä oikeen, sehän on tuomarin Johannes. No, sepä se. Ettenkös tee muista minua ja minä kun muistan teitin niin hyvin, minä palvelin hotellissa, Nielsenin väillä. Joo — kyllä tee saatten pesinvettä. Kahveetako, tottakai, mitäs tee sanoisitten pihvistä, minun täytyy kumminkin paistaa laivurille, ja suuruspihvihän on elämän suola." —
— Peseytyneenä, tyytyväisenä ja kylläisenä seisoskeli Hage kannella ja poltteli piippuaan. Kalvakka aamuaurinko kimmelsi, vuonon pinnalla väreili aamuviri, korkeat tunturit, lumihuippuiset, harmaansinertävät, sulkivat näköalan etelään, vuonon pohjukasta siinsi aivan vedenrajaan ulottuva koivikkorinne ja pieni joki. Kohta saapuisi hän kotiin.
Katsellessaan keksi hän tuttuja piirteitä, tuttuja pikkupiirteitä, öinen seikkailutunnelma oli kadonnut. Hän tuli liikutetuksi, jälleennäkeminen koski häneen, mutta aamun kätköissä ei ollut mitään salaisuuksia.
Laivan kierrettyä erään kärjen ympäri, siinsivät kotoiset tunturit hänen silmiinsä, tuon laakson takaa ne häämöittivät, kunhan vielä yhdestä kärjestä selviydyttäisiin, näkyisi kotikylä, hän eroitti jo tunturisyvennyksen, jossa koski virtasi.
Nyt — nyt hän näki kylän.