Leveänä ja rauhallisena työntäytyi virta hiekkasärkän sivuitse vuonoon, tuossa oli laituri aittoineen, katse seurasi tien nousua, korkealla, mäen laella, oli kirkko ja sen ympärillä kaikki nuo tutut rakennukset.
Laituri oli täynnä väkeä, ylempänä olevaan aitaukseen oli kiinnitetty hevosia, hän keksi tuomarilan rillat. Hän näki isän ja äidin — hän meni laivan partaalle ja rupesi viittomaan, äiti vastasi huiviaan heiluttaen.
Kaikki on ihan entisellään, ajatteli hän kyyneleet silmissä.
27.
Äiti ja poika istuivat illalla kahdenkesken isossa tuvassa…
He tarkastelivat toisiaan, salaa, nopein silmäyksin, mikähän sinusta on sitten viimenäkemän tullut, mitähän sinä olet kokenut, ajatteli äiti. Minkähänlaiseksi minä olen mielestäsi muuttunut, ajatteli poika. He olivat samaa verta, huolimatta suurista eroavaisuuksista niin toistensa kaltaisia, niin samansyisiä, että se nyt, ensimmäisenä iltana, tuntui melkein tuskalliselta.
"Ole Bergeim ei ole tullut tänään", sanoi äiti kutoen, "hän ei tahdo heti esiintyä lankomiehenä. Hän on hienotunteinen". Hetken kuluttua hän jatkoi: "mitä meidän sinun mielestäsi olisi tehtävä?"
"Tehtäväkö — mitä sinä haluat: pidettävä heille häät ja iloittava. Virkamiehen tyttärellä on syytä iloita moisesta puolisosta — meidän päivinämme. Voisihan hän, jumalaparatkoon, palata takaisin kaupunkiin ja saada uuden konttoripaikan: liittyä uudeksi jäseneksi todelliseen naisköyhälistöön. Meidän vanha virkamiessäätymme taantuu, tai miksikä sanoisimme, että se taantuu, sanokaamme, että talonpoikaissääty valtaa sen asemat, talonpoikaissäädystä tulee uusi virkamiessääty. Yhteiskunta työntää sitä eteenpäin, ylimenoaika kirveltää, mutta minkäpäs me sille mahdamme?"
"Niin, sinä olet järkevä", sanoi rouva Hage ja sanoi sen ikäänkuin moittien, "sinä et katkeroidu, sinä et raivoa. Eikö sinua koskaan pakahduta, Johannes?"
Johannes Hage nousi, kulki ikkunan luo ja katseli ulos.