"Minussa ei ole tulta", sanoi hän hiljaa, "eikä ole koskaan ollutkaan."
Hän käveli hetken.
"Jos minä vihaisin sitä, että olen syntyisin hyvästä, vanhasta virkamiesperheestä, jos minua aina kiusaisi ja häiritsisi se, että olen porvari, niin kaipa viha ja tuska olisi minua pahemmin polttanut. Mutta minä kunnioitan sitä, mistä olen syntyisin, minun mielestäni meidän vanhat virkamiehemme, suurista virheistään huolimatta, kaikesta huolimatta, omalla tavallaan olivat hienon ja arvokkaan kulttuurin edustajia, jota ei mitenkään voi halveksua. Me kumarramme vanhaa talonpoikaiskulttuuria, mutta kuka peijakas tahansa saa estämättä solvaista meidän vanhaa virkamieskulttuuriamme. Siitä minä en pidä. Minusta yhdenvertaisuus on köyhä ilo. Kaunis ja suuri on vapaus, veljeys mieluinen kuvitelma, mutta yhdenvertaisuudesta jää minun suuhuni vain tympeä maku. Jollei tarkoiteta niin mitätöntä asiaa kuin yhdenvertaisuutta lain edessä ja muuta porvarillista silmäinlumetta."
Hän meni avoimelle ovelle ja katseli ulos. "Niin, niin, meidän aikamme on mennyt. Vanhojen virkatalojemme, puistojemme, huoneittemme aika on mennyt. Tämä puisto raivataan pois, sen paikalla on ehkä kerran uusi puisto tai pelto. Mutta sinun ääntäsi tai minun ääntäni ei kukaan kuule, me emme voi edes kummitella täällä. Meidän kulttuurityömme on tehty, me olemme pahinta kaikesta, me olemme tarpeettomia, sillä, hyväjumala, eihän tuo tuomitsemis-, kuulustelemis- ja ristimispuuha ole niin välttämätöntä, ja jos sitä tarvitaan, niin voihan sen kuka tahansa opetella, mutta vanha virkamieskulttuuri, sukukulttuuri merkitsi kerran jotakin. Se, joka nyt ei enää merkitse mitään. Isälle se on surullista, onpa se minullekin, sillä minä en kelpaa muuhun kuin sitä kulttuuria palvelemaan, mutta eihän siitä enää kukaan välitä. Niin — minä lörpöttelen."
"Jumalankiitos", sanoi rouva Hage, "kyllä täällä jo on vaiettukin riittämiin."
"Minä olen tullut kotiin katselemaan, nauttimaan jokaisesta täälläoloni hetkestä. Ja minä ratkeankin jaarittelemaan", hän istuutui keinutuoliin, "on vain yksi paikka maailmassa, jossa minä jaarittelen: täällä, tässä huoneessa. Kaikkialla muualla minä mykistyn. En täällä, tässä huoneessa, joka kohta ei ole meidän. Puhukaamme taas perheasioista. Kerrohan."
Rouva Hage kertoi monin säästynein sanoin Anne Sofiesta ja Olesta, Charlottesta ja papista. "Minä sanon sinulle, Johannes", hän läimäytti kädellään pöytään, "että jos kirkonmiehen ja Charlotten suhteesta tulee jotakin, niin — minä en heidän häitään pidä."
Johannes hymyili.
"Äitiseni — sinä olet yhtä päättäväinen etukäteen kuin ennenkin ja yhtä pitkämielinen, kun on tosi kysymyksessä. Olen sitäpaitsi aikonut lähtiessäni ottaa Charlotten mukaani."
"Kunpahan sen tekisit! Mutta puhukaamme nyt nyt sinusta itsestäsi — eikö sinulla ole mitään kerrottavaa itsestäsi?"